Ukrainalaiset kertoivat surullisia tarinoitaan
Teksti ja kuvat Tarja Kauppinen
Someron seurakunta järjesti Tervetuloa Somerolle -illan, jonne kutsuttiin kaikki Somerolle muualta muuttaneet, mutta myös vakituisesti Somerolla asuvat.
– Illan tarkoitus on tutustua toisiimme, luoda yhteyksiä ihmisten välille, olla ihmisiä ihmisille, totesi kirkkoherra Jaakko Knuutila.
Kielimuuri oli ainut, joka häiritsi yhteydenpitoa, vaikka viittomallakin elehdittiin. Mutta muun muassa Mirja ja Alpo Kyyrä juttelivat ukrainalaisen pariskunnan kanssa, joka oli oppinut jo joitakin suomalaisia sanoja.
– Olemme jakaneet avustuksia paikkakunnalle tulleille ukrainalaisille pakolaisille. Heille on myös tarjolla seurakuntalaisten kutomia ja lahjoittamia villasukkia, kertoivat diakoniatyöntekijät Heidi Sippo ja Anne Leppälä.
Reilusti yli puolet 270 pakolaisesta on käynyt hakemassa apua diakoniatoimistosta.
MLL:n Heidi Virtanen kertoi ystävätoiminnasta, Naapuri & naapuri, jota ollaan käynnistämässä Somerolla.
– Kurssilla oli toistakymmentä osallistujaa ja torstaina 19.5. pidämme ensimmäisen yhteisen illan, jonne odotamme nyt myös pakolaisia.
Pakoon järkyttäviä sotatoimia
Pitkään Tammelassa suomalaisen vaimonsa Miran kanssa asunut Oleksii Prykhodko kutsui äitinsä Nataliian Suomeen turvaan.
– Venäläiset kaappasivat lentokentän Butšan läheltä. Soitin useita kertoja äidille, että lähtee matkaan. Kahden päivän jälkeen hän suostui. Veljeni toi äitiä turvaan, mutta bensa loppui autosta. He olivat lähellä äidin lapsuudenkotia neljättä päivää, ennen kuin veljeni sai ostettua lisää bensaa. Hän toi äidin Puolan rajalle, josta tämä jatkoi matkaa yksin. Vapaaehtoiset auttoivat ihmisiä Puolassa eteenpäin. Ostin äidille lentolipun, jolla hän tuli Varsovasta Helsinki–Vantaan lentokentälle, kertoo Prykhodko.
– Isä ja veli jäivät Ukrainaan. Isä tunsi velvollisuudekseen jäädä auttamaan paikallista sairaalaa. Hän osti muun muassa bensaa sairaalan generaattoriin. Sairaalassa oli synnyttäviä äitejä.
– Vanhemmillani oli omakotitalo, jonka kellarissa asui enimmillään kaksikymmentä ihmistä. Yritin soittaa 6.3. isälle, mutta hän ei vastannut. Seuraavana päivänä saimme tiedon, että venäläiset olivat ampuneet isän panssaroidusta ajoneuvosta. Naapurit näkivät, että hän kuoli välittömästi. Hän makasi kadulla kaksi päivää. Naapurit tarkkailivat, etteivät venäläiset asettaneet miinaa ruumiin alle, kuten heillä oli tapana, ja vasta sitten naapurit uskalsivat haudata hänet oman kodin kirsikkapuun juurelle. Kaksi viikkoa sitten hänen ruumiinsa oli saatu haudattua hautausmaalle, Prykhodkot kertovat.
– Se on ollut kova paikka meille kaikille.
Nadia Tkach, Vadim ja Anna Korba sekä heidän kolmevuotias tyttärensä Polina pakenivat Mariupolista heti, kun se oli mahdollista. He pääsivät aluksi Manhust-nimiseen kylään.
– Mariupolin ympäristö oli miehitetty. Meillä ei ollut muuta mahdollisuutta, kuin paeta Donetskiin, jossa asuimme koululla 10 päivää. Se oli kuin keskitysleiri, neljäkymmentä ihmistä oli ahdettu sinne. Ajoimme vain eteenpäin Taganrogiin, Rostoviin, Pietariin ja Tallinnaan, josta tulimme laivalla Suomeen.
Annan isä ja Vadimin äiti sekä veli jäivät Ukrainaan.
– Emme saa heihin yhteyttä, Ukrainan operaattorit eivät toimi siellä. Kaikki on muuttunut, Mariupolia ei enää käytännössä ole olemassa. Yritämme vain selvitä jotenkin, perhe kertoo.
– Olemme olleet hämmästyneitä, kuinka lämpimästi somerolaiset ovat meidät vastaanottaneet. Olemme todella kiitollisia teille.
