Kesä ja kärpäset. Ne ovat täällä nyt! Meidän perheessä kesään kuuluu vahvasti myös se, että kentän laidalla seurataan tiiviisti, kun pikkuherrat Rene ja Kusti juoksevat pallon perässä. Harjoituksia muutamia kertoja arkena ja parin viikon välein pelejä. Koen olevani erittäin onnekas, että lapset harrastavat joukkuepeliä. Treeneihin mennään mielellään ja peliasut vedetään niskaa innolla.
Omassa nuoruudessani lentopalloa pelattiin suurella sydämellä; treenit ja etenkin pelireissut olivat parasta antia. Eikä silläkään ollut niinkään väliä, tuliko voitto vai häviö, hauskaa oli siitä huolimatta.
Silloin en vielä ymmärtänyt, kuinka paljon todella tältä harrastukselta sain. Edelleen koen olevani joukkuepelaaja henkeen ja vereen, vaikka en enää hypi pallon perässä. Nyt saan olla osa erittäin tärkeää joukkoa, joka suoranaisesti mylvii kenttien laidalla, kun palloa koitetaan vastustajan maaliin saada. Kannustamisen ohella huolehditaan tankkauksesta, kerätään unohtuneet juomapullot kenttien laidalta ja tietenkin kiristetään pelikenkiä. Välillä mietin, milloinka valmentajat teippaavat meidän innokkaiden futismamien suut, kun ohjeitakin ollaan taidettu huudella. Vielä ei ole teippirullaa heiluteltu.
Myös elämän tärkeitä taitoja harjoitellaan siellä. Onnistumiset ruokkivat ja motivoivat sekä tuovat rohkeutta. Myös ne hetket, jolloin vastustaja antaa täyden laidallisen, kasvattavat näitä meidän pieniä ihmistaimia. Sisukkuus ja periksiantamattomuus nostaa hienosti päätään.
Mitä pidemmälle kesä etenee ja kausi kulkee, näkee monen kohdalla myös huikeaa edistymistä, tietenkin pallon peluussa, mutta myös yhteishengessä, joka tuntuu tulevan kuin kaupanpäällisenä. Porukka ”hitsaantuu kiinni” uskomattomalla tavalla, nostaen jokaisesta esiin uusia positiivisia piirteitä. Tätä on ilo seurata vanhemman näkövinkkelistä. Parisenkymmentä pojankoltiaista naamaa messingillä on sellainen näky, jossa futismamien silmiin menee kamalan paljon sauhua.
Hypätään hieman erilaiseen joukkuelajiin. Yhteiselo rakkaan aviomieheni kanssa on tullut niin sanotusti täysi-ikäiseksi. Tässä sitä vasta on joukkuepeliä kerrakseen.
Säännöt ovat selvät ja joukkueen dynamiikka meille sopivaksi muovattu. Kentän rajoista tiedetään se, milloinka nurmi vaihtuu hiekkaan, ja paitsio on aivan utopistinen käsite tämän joukkueen keltatukalle. No, Rami tietää, ja luotan että hän kertoo, kun paitsiossa ollaan.
Hyökkääjän ja puolustajan roolit ovat nekin selvät, mutta arjen tyrskyissä ne ovat vaihtuneet kesken kaiken. Ja hyvä niin. Toisen peliliikkeitä kun aikansa seurailee, oppii aistimaan milloin tilanne vaatii nopean käänteen ja milloin on järkevä pitää oma tontti kunnossa ja antaa toisen hoitaa homma kotiin.
Kaikkia tarvitaan, yksin ei voi olla vastuussa kaikesta, jotta saadaan hommat kulkemaan suotuisaan suuntaan.
Meillä tosin aavistuksen innokas hyökkääjä yrittää välillä ottaa liikaa peliminuutteja ja rynniä läpi koko kentän mitalla. Ja niin kuin arvata voi, tämä ei tietenkään toimi. Tässä joukkuepelissä on erittäin tärkeää, kun on puolueettomia tuomareita, joiden hoksottimet ovat hereillä.
Avioliittoni lisäksi pelaan aktiivisesti sellaisessa joukkueessa, jossa kanssapelureina on arvoisat yrittäjäkollegat. Into pelaamiseen on kova. Jokainen kantaa kortensa kekoon parhaalla mahdollisella tavalla, omalla tyylillään, mutta myös sitoutuu paiskimaan töitä yhteisen hyvän eteen. Tärkeintähän on, että yhteen hiileen puhalletaan isosti, ja koko joukkueena otetaan vastaan mitä annetaan. Niin hyvä kuin huonokin.
Samalla tuupitaan toinen toista ylämäessä, ja todellisissa kauhun hetkissä seistään vahvana rintamana. Napataan hetkeäkään epäröimättä koppia ja tarjotaan olkapäätä. Ja joskus myös rättiä, jolla voi pyyhkiä sauhuisia silmiä.
Nostamatta ketään jalustalle, joka ikistä, suurta ja pientä, tarvitsee meidän Somero. Enkä äkkiä keksi mitään niin hienoa, kuin se että isolla joukolla aikaan saadaan jotakin sellaista, josta nauttii vieläkin suurempi joukko. Siinä pörrää niin sanotusti jo sellaiset energiat yhteisön ympärillä, että pois alta mummot ja männyn kävyt.
Ja mikä parasta, kun porukalla on hommat hienosti hanskassa, tekemisestä nauttivat kaikki. Hyvä pöhinä näkyy kilometrien päähän, innostuneiden sakki kasvaa kasvamistaan.
Pelikenttiä on monenlaisia, jokaisessa omanlaisensa roolit. Tärkeintä on, että mennään täysillä rakkaudesta lajiin.
Heidi Mäkinen
yrittäjä