Pyörtymisen partaalla

0
Manu Kärki

Se oli 1960-luvun loppupuolella, kun niskaani tuli patti. Kauluksen alla se hankaantui ja tulehtui. Ei auttanut muu kuin mennä lääkäriin. Entinen kunnanlääkäri Sulo Erkinaro piti vastaanottoa kotonaan ja sinne hakeuduin hoitoon. Someron kunnanlääkärinä kolmekymmentä vuotta toiminut Erkinaro jäi eläkkeelle vuoden 1968 lopussa, mutta jatkoi yksityisvastaanottoa lähes kuolemaansa asti vuoteen 1971. Hänet tunnettiin leppoisana henkilönä, joka osasi lääkkeiden ohella antaa myös henkistä hoitoa. Sitä minä tarvitsinkin. Tohtori tutki vaivaani ja totesi, että patti pitää puhkaista, koska siinä oli mätää.

Lääkärissä käynti oli jo itsessään jännittävä tapahtuma, eikä helpotusta tuonut lääkärin esivalmistelujen seuraaminen. Erkinaro otti pöytälaatikosta partaveitsen ja käänsi kahvaosasta esille kiiltävän terän. Sitten hän sytytti pöydällä olleen spriilampun ja ryhtyi sterilisoimaan veistä. En saanut silmiäni irti terän välkehtimisestä sinisessä liekissä, enkä varsinkaan tohtorin käsien vapinasta.

No niin, pää kumaraan, sanoi valkotakkinen lääkäri ja tuli vierelleni. Sivusilmällä näin miten vanhan miehen partaveistä pitelevä käsi vispasi. Paljon muuta en sitten nähnytkään, kun veri pakeni päästäni ja tajunta hämärtyi. Jostain kaukaa kuulin äänen, joka kehotti painamaan päätä polvien väliin. Roikotin päätäni jonkin aikaa lattianrajassa ennen kuin kohottauduin nolona pystyyn. Erkinaroa ei pökertymiseni paljon hetkauttanut, sillä hän oli uransa aikana nähnyt monenlaisia potilaita toimiessaan muun muassa sotavuosina pataljoonan ja rykmentin lääkärinä. Mutta nuoren miehen miehisyyttä se kolautti, varsinkin kun veitsi osui keskelle pattia.

Eikä se ollut ensimmäinen eikä viimeinen kerta, kun olin pyörtymisen partaalla. Joskus sitä tapahtui rasituksesta, joskus jännityksestä ja joskus ihan muuten vain.

Yksi tapaus on jäänyt erityisen hyvin mieleeni noin kymmenen vuotta myöhemmin. Somerniemen kunta liittyi Someron kuntaan vuoden 1977 alussa ja minut valittiin kunnanhallituksen jäseneksi. Kalle Nikula oli silloin kunnanvaltuuston puheenjohtaja ja kerran hän kutsui kunnanhallituksen jäsenet kotiinsa saunomaan. En muista, oliko hän rakentanut tai kunnostanut uuden saunan, mutta saunomisen merkeissä iltaa vietettiin. Silloin 1960–70-luvulla saunomisvillitys oli kuumimmillaan ja kuului aina vierailujen ohjelmaan. Kesämökkejä saunoineen rakensivat niin kaupunkilaiset kuin maalla asuvat sekä erilaiset seurat ja yhteisöt.

Nikulan sauna oli tilava ja lauteille taisi mahtua kerralla lähes koko kunnanhallitus. Joukossa oli tietysti kovia löylymiehiä ja vesikauha oli kovassa käytössä.

Minä en kovista löylyistä pitänyt, mutta somerniemeläisten edustajana yritin pysyä lauteilla mahdollisimman pitkään. Ajattelin, että Someron miehet saavat huonon käsityksen, jos heti ensimmäisenä ryntään ovesta ulos.

Siinä vaiheessa, kun korvat tuntuivat käpristyvän rullalle, oli pakko laskeutua lauteilta. Muutaman askeleen pääsin pesuhuoneen puolelle, kun jalat pettivät ja lyyhistyin lattialle silkiten seljälleni ja ilkosen alasti.

Vähitellen maailma alkoi kirkastua ja hahmotin ympärilläni huolestuneen näköisinä seisovat alastomat miehet. Joku heistä tokaisi: Taitaa Somerniemen poika tosta tokeentua.

Kyllä Somerniemen poika siitä tokeni, nolona ja vaivaantuneena toki, mutta samalla aivan uuden näkökulman saaneena Someron kuntapäättäjiin. Kaikesta huolimatta ja ehkäpä juuri siksi kuntaliitoksen jälkeisinä ensimmäisinä vuosina yhteistoiminta sujui mallikkaasti.

Manu Kärki

JÄTÄ VASTAUS

Kirjoita kommenttisi!
Kirjoita nimesi tähän