Ylioppilaille menestystä niin kirjoitustaidoissa kuin matematiikassakin

0
Lukion rehtori Merja Klemola jätti jäähyväiset ylioppilaille.

Someron lukiosta kirjoitti ylioppilaaksi tänä keväänä 51 ylioppilasta.
Kaksi ylioppilasta, Emma Lehtinen ja Veera Kuula, sai kirjoitustaidon yo-kokeesta täydet 60 pistettä.
Kielten kokeessa yksi osa on aine. Aineen osuus on 99 pistettä, kun maksimipistemäärä koko kokeesta on yhteensä 299 pistettä. Emma Lehtinen sai englannin kokeessa aineesta täydet 99 pistettä.
Teknologiateollisuuden 100-vuotissäätiö lahjoittaa 1000 euron stipendejä parhaille pitkän matematiikan yo-kirjoituksissa menestyneille. Pisteraja vaihtelee kirjoituskerroittain. Tänä keväänä raja oli 110 pistettä. Maksimipistemäärä kokeesta on 120 pistettä. Someron lukiosta palkinnot saivat Johanna Koskinen ja Emma Lehtinen.
Suomi-Amerikka Yhdistysten Liitto SAM:n kirjoituskilpailuun osallistutaan englannin kielisellä kirjoituksella. Johanna Koskinen sijoittui Suomesta 10 parhaan joukkoon.
Erkki Liikasen stipendirahaston stipendin, joka jaetaan musiikin taitajalle, sai Tuukka Nummila , joka on lukion kakkosluokalla.

Someron lukion ylioppilaat 2022.

Kevään 2022 ylioppilaat: Aalto Touko, Alanko Fanni, Andersson Elmeri, Aunola Nelli, Björklund Jenna, Dong Liangxu, Elomaa Emma, Frankberg Adeliina, Friberg Oona, Fromholtz Moona, Grönholm Minttu, Haho Anu-Liisa, Harju Aada, Heinonen Linnea, Heinonen Veeti, Helmi Joona, Hulkkonen Laura, Jurva Elina, Järvenpää Paavo, Kakko Viivi, Kesäniemi Aino, Klemola Markus, Kontio Valtteri, Korpihuhta Niko, Krivosejeva Juliana, Kuisma Eveliina, Kuula Veera, Lehtinen Emma, Maaniitty Marianne, Mikkola Kasper, Mäkinen Lotta, Mäkinen Silja, Mäntymaa Juuda, Nurminen Kasperi, Nurmisto Hilla, Nyström Efi, Pulakka Nestori, Puotsaari Niko, Romu Venla, Siikanen Noora, Silander Riikka, Simola Elina, Sinkkonen Miina, Stark Oona, Terkola Mira, Uusitalo Janita, Varjus Linnea, Vartemaa Olivia, Veikkola Katri, Vikstedt Julia ja Virta Olli-Oskari.

 

Täydet pisteet saaneet ylioppilasaineet:

Veera Kuula: Monikielisyys

Kuinka kielten yksipuolistuminen tuhosi kirjallisen monimuotoisuuden

Aina vain puhutaan siitä, kuinka luonnon biologinen monimuotoisuus tuhoutuu ihmistoiminnan seurauksena. Tärkeiden avainlajien häviäminen, sademetsien hakkuut ja uhanalaisten lajien salametsästys – kaikki näistä liittyvät siihen, kuinka ennen niin monimuotoinen luontomme kuihtuu, ja tilalle tulee peltoja, kaupunkeja ja ostoskeskusten pysäköintialueita. Huomattavasti harvempi ihminen tulee kuitenkaan ajatelleeksi erästä toista asiaa, jonka monimuotoisuutta jatkuvasti globalisoituva maailmamme heikentää sukupolvi sukupolvelta: kirjallisuus. Valtaosa maailman kirjallisuudesta on nykyään englanniksi, emmekä enää edes kyseenalaista, miksi vähemmistökielillä kirjoitettuja kirjoja ei välttämättä enää löydä kirjakauppojen hyllyiltä. Syy tähän on yksinkertainen: pienten kielten asema globaalissa maailmassa heikkenee nopeasti, ja sama asia on tapahtumassa myös kirjallisuudessa.

On totta, että osasyy englannin vahvalle asemalle maailmankirjallisuudessa on puhtaasti se, että useat kirjailijat yksinkertaisesti puhuvat englantia äidinkielenään. Nousevia, amerikkalaisia kirjailijoita ilmestyy nykyään joka nurkan takaa, ja New York Times -sanomalehti pommittaa lukijoitaan tuoreimmilla bestsellereillä jatkuvasti. Ongelmaksi muodostuu se, että siinä missä englanninkielinen kirjallisuus lisääntyy, se vie elintilaa muilta kieliltä ja heikentää niiden asemaa kirjallisuudessa. Meille suomalaisille tutuimpana esimerkkinä toimii suomenkielisen kirjallisuuden ja suomeksi käännettyjen teosten hupeneminen, mutta sama tilanne koskee satoja muitakin kieliä. Siinä missä pienten kielten häviämistä ajatellaan yleensä pelkästä kommunikaation tai vaikkapa opetuksen näkökulmasta, kirjallisuus jää monissa keskusteluissa huomattavasti vähemmälle. Vaikka lisääntyvä englannin osaaminen laajentaakin mahdollisuuksia päästä käsiksi monipuolisempaan kirjallisuuteen, jotain oleellista jää silti puuttumaan. On olemassa monia merkittäviä, vähemmistökielillä kirjoitettuja teoksia, jotka jäävät kielitaidon puutteessa teille tietämättömille. Huolimatta siitä, että mikä tahansa teos on mahdollista kääntää englanniksi suurta yleisöä varten, tuntuu surulliselta, että alkuperäinen kieli teoksen takana vaipuu unholaan. Samalla tavalla tuntuu väärältä, että monia ihmisiä pakotetaan opettelemaan englantia vain siksi, että kirjallisten teosten kääntäminen omalle kielelle on vähentynyt. Kuinka monta kertaa olenkaan katsellut rakkaita kirjahyllyjäni tajuten, että ainakin puolet kirjoista ovat englanninkielisiä, ja että suomenkieliset teokset, joiden takana on suomenkielinen kirjailija, on mahdollista laskea yhden käden sormilla.

Monikielinen maailma on lahja, jota monet ihmiset pitävät suuressa arvossa. Monikielinen kirjallisuus on puolestaan asia, jota pitäisi arvostaa enemmän. Se, että kykenee lukemaan teoksia, jotka on alun perin kirjoitettu esimerkiksi norjaksi, kreikaksi tai vaikka flaamiksi, on harvinainen kyky englannin vallatessa yhä enemmän elintilaa muilta kieliltä. Se myös supistaa käsitystämme maailmasta. Kielten opiskelu kommunikaation takia on tärkein ja suurin syy siihen, miksi monet päättävät opiskella kieliä, joiden osaamisesta on apua esimerkiksi tulevaisuuden työelämässä. Liian harvoin ajatellaan sitä, kuinka suuri ja arvokas maailma ihmiselle avautuu, jos tutustuu kielten opiskeluun myös kirjallisuuden näkökulmasta. Paitsi että kirjojen lukeminen jollain muulla kuin omalla äidinkielellä on tehokas tapa oppia uutta kieltä, se on myös keino päästä sisälle itselle tuntemattomiin kulttuureihin. On erilaista lukea kirjoja englanniksi kuin esimerkiksi saksaksi, ja juuri nuo lukemiseen liittyvät erilaiset vivahteet ovat syy sille, miksi monikielisyys kirjallisuudessa on niin tärkeää. Lisäksi tuntuu oikeudenmukaiselta ajatella, että kieli, jolla kirja on alun perin kirjoitettu, pääsee oikeuksiinsa. Jos kirja on kirjoitettu vaikkapa juuri saksaksi, tuntuisi väärältä, että valtaosa väestöstä pitäisi sitä käännöksen luettuaan englanninkielisenä teoksena.

Ei kuitenkaan ole oikein ajatella, että kirjojen kääntäminen valtakielille olisi jotenkin väärin, tai että ihmisillä, joilla ei ole mahdollisuutta opiskella uusia kieliä, ei olisi myöskään mahdollisuutta lukea vähemmistökielillä kirjoitettuja teoksia. Käännöstyö on arvokasta työtä, joka mahdollistaa kirjallisuuden globaalin leviämisen, ja mikäpä sen parempaa. Huolestuttava asia on se, kuinka ihmisten heikentynyt halu opiskella muita kieliä valtakielten lisäksi vaikuttaa kirjallisuuteen tulevaisuudessa. Suomen kieltenopettajien liiton Sukolin puheenjohtaja Outi Viikuna toteaa Maija-Leena Nissilän ja Tiina Tikkasen artikkelissa ”Kieltenopetus kuihtuu – mikä neuvoksi?” (Opettaja-lehden verkkosivut, julkaistu 28.1.2021) näin: ”Kun tarjolla ensimmäiseksi vieraaksi kieleksi eli A1-kieleksi on vaikkapa englantia, ruotsia, ranskaa, saksaa, espanjaa, kiinaa ja venäjää, vain viisi prosenttia ekaluokkalaisista valitsee muun kuin englannin.” Suuntaus on huolestuttava, etenkin, kun katselee aikaisempia lukuja; Sukolin mukaan lyhyen kielen kirjoitti lukiossa 18 000 ylioppilaskokelasta vielä vuonna 2005, kun taas vuonna 2019 kirjoittajia oli enää 3 900. Sanotaan, että nuoret ovat yhteiskuntamme tulevaisuus, ja jos vieraiden kielten opiskelu nuorten keskuudessa jatkuu samoilla linjoilla, voi vain kuvitella, millainen tulevaisuus odottaa vähemmistökielillä kirjoitettua kirjallisuutta.

Kulttuurista puhuttaessa kieli nostetaan usein esille ensimmäisten joukossa. Lähes jokaiselle kieli tarkoittaa kykyä kommunikoida ja vuorovaikuttaa kanssaihmisten kanssa; se on keino tuntea yhteenkuuluvuutta, ja liittyy usein nationalistiseen ideologiaan oman maan ja kansallisuuden korostamisesta. Eikö siksi olekin selvää, että kielten yksipuolistuminen vaikuttaa suoraan kulttuurien katoamiseen ja muuttumiseen? Myös nykyaika uusine ja yleistyvine piirteineen pitää osaltaan huolen siitä, että eri kulttuureissa ja näin ollen myös kielissä tapahtuu muutoksia jatkuvasti. Kuten Jyväskylän yliopiston kielten laitoksen emeritaprofessori Maisa Martin toteaa artikkelissaan ”Monikielisyys muutoksessa” (Kieliverkoston verkkolehti, julkaistu 12.10. 2016), ”Erikielisten ihmisten muutto Suomeen, suomalaisten työskentely ja opiskelu muissa maissa sekä kansainvälisten parisuhteiden yleistyminen ovat nostaneet monikielisyyden jokaisen tietoisuuteen.” Sekä monikielisyyden yleistymisellä että kulttuurien sekoittumisella on voimakkaita vaikutuksia kieliin ja siten myös kirjallisuuteen; onhan kieli yksi kirjallisuuden taustalla vaikuttavista vahvimmista peruspilareista. Martin toteaa myös, että monikielisyys liittyy läheisesti ihmisen identiteettiin, sillä kielen mukana kulkeutuu erilaisia ajatustapoja ja keinoja jäsentää maailmaa. Se, kuinka läheisesti identiteetti puolestaan liittyy kirjallisuuteen, on yksilöstä kiinni. Kieli on kuitenkin yhdistävä tekijä kirjallisuuden ja ihmisten välillä, jolloin oma kieli ja kulttuuri ovat väistämättä osa identiteettiä. Kielten yksipuolistuminen saattaa siis olla vahingollista identiteetille, enkä usko, että sellaiseen tilanteeseen päätyminen on millään tavalla tavoiteltavaa.

Tulevaisuuden kirjallisuus tulee siis varmasti kohtaamaan kielellisiä haasteita, jotka on selvitettävä tavalla tai toisella. Kirjallisuus on suuri osa kulttuuriamme, ja oma kielemme on perustavanlaatuinen osa sitä. Monikielinen kirjallisuus on rikkautta, jota emme saa heittää pois – sen sijaan meidän tulisi tukea sitä ja olla uteliaita, tarttua vähemmistökieliin sen sijaan, että valitsemme aina sen polun, josta on takuuvarmasti hyötyä tulevaisuudessa. Käännökset omalle kielelle ovat tärkeitä, sillä se lisää äidinkielen merkittävyyttä paitsi kirjallisuudessa, myös omassa kulttuurissa. Englanti ja muut valtakielet ovat tärkeitä maailmankieliä, mutta pienet kielet avaavat ovia paikkoihin, joista voi löytää arvaamattomia rikkauksia.

Emma Lehtinen: Kielitaidon merkitys

Tie ihmisen sydämeen käy kielen kautta

Jos puhut ihmiselle kielellä jota hän ymmärtää, viesti menee hänen päähänsä. Jos puhut ihmiselle hänen omalla kielellään, viesti menee hänen sydämeensä. Tämä Nelson Mandelan lausahdus pyörii mielessäni usein. Olen läpi elämäni ajatellut monipuolisen kielitaidon ihailtavana ja tavoiteltavana asiana, ja monille kielitaito viestiikin korkeasta statuksesta tai älykkyysosamäärästä. Kleopatrankin uskotaan puhuneen ainakin yhdeksää eri kieltä. Miksi kuitenkin nykyään kielitaidon merkitystä vähätellään yhä useammin?

Opin lukemaan neljävuotiaana ja siitä lähtien minulla on ollut halu uppoutua erilaisten kielten maailmoihin. Ala-asteella äidinkieleni rinnalle liittyivät ruotsi ja englanti, ja nykyisin sanavarastoani täydentää myös ranska. Useamman eri kielen opiskelu ei kuitenkaan ole enää nykyisin yhtä itsestäänselvää kuin vielä muutama vuosikymmen sitten. Tätä pohditaan myös Maija-Leena Nissilän ja Tiina Tikkasen artikkelissa ”Kieltenopetus kuihtuu – mikä neuvoksi?” (Opettaja-lehden verkkosivut 28.1.2021). Artikkelissa käsitellään muun muassa kielten opiskelua ala-asteella ja kansalaisopistoissa, sekä pohditaan englannin kielen ylivaltaa, joka on ajanut erityisesti monet pienemmät eurooppalaiset kielet ahdinkoon. Artikkelin mukaan vuonna 2005 lyhyen kielen kirjoitti ylioppilaskokeissa 18 000 kokelasta. Vuonna 2019 kirjoittajia oli enää 3 900. Itsekin viisi vuotta ranskaa opiskeltuani olin vähällä lopettaa, sillä tulevaisuuden tavoitteenani olivat lääketieteen opinnot, ja ranskan kielestä saadut pisteet olisivat todistusvalinnassa olleet yhtä tyhjän kanssa. Eilen istuin kuitenkin tässä samaisessa salissa kirjoittamassa tuota rakkauden kieltä hymyssä suin.

Ranskan kieli pysyi lukujärjestyksessäni lopulta lukuisista eri syistä. Yksi niistä on sen tarjoamat edut työmarkkinoilla, joista Nissilän ja Tikkasen artikkelissakin mainitaan. Artikkelissa kuullaan Elinkeinoelämän keskusliiton johtaja Riikka Heikinheimoa: ”Yritykset lähtevätkin pääsääntöisesti siitä, että työnhaussa suomen, ruotsin ja englannin hyvä taito on itsestäänselvyys.–” Ei siis ole mitenkään poikkeuksellista, että osaa puhua suomea, englantia ja ruotsia. Ranska puolestaan on tällä listalla lisä, jota työnantajakin arvostaa. Yksilötason lisäksi tässä kiihtyvällä tahdilla globalisoituvassa maailmassa monipuolinen kielitaito on avainroolissa valtioiden välisen yhteistyön saumattomalle toiminnalle. Esimerkiksi työskennelläkseen Euroopan unionissa ei riitä, että puhuu suomea ja englantia, ja jotta yhteistyö kansainvälisissä organisaatioissa pysyisi edes nykyisellä tasollaan, on kielten opiskelun jatkuttava ja lisäännyttävä entisestään. Muun muassa Euroopan unionin on jo pitkään katsottu kärsivän demokratiavajeesta, enkä usko, että esimerkiksi englannin kielen ylivallan kasvattaminen veisi unionin integraatiota yhtään parempaan suuntaan. En varsinkaan nyt, kun Brexit pyyhki Britannian mukana merkittävän määrän englannin kieltä pois EU:n kartalta ja päätöksentekoelimistä. Jos englannin kielen asema Euroopassa tästä huolimatta jatkaa kasvuaan muiden kielten kustannuskella, voi ”moninaisuudessaan yhtenäinen” Euroopan unioni olla hajoamisen partaalla. Kun itsepäisiksi kielensä puolustajiksi leimatut ranskalaiset eivät suostu neuvottelemaan yksinomaan englanniksi, katkeavat viimeisetkin kommunikointiyhteydet päätöksentekijöiden väliltä.

Opettaja-lehden artikkelissa korostetaan myös saksan kielen merkitystä, sillä Saksa on Suomelle tärkeä vientimaa. Kielitaidon merkitys korostuukin erityisesti kaupankäynnissä: ostaminen onnistuu kyllä lähes millä tahansa kielellä kunhan rahaa on mukana pelissä riittävästi. Myyminen sen sijaan sujuu parhaiten tai toisinaan jopa ainoastaan vientimaan omalla kielellä. Kauppakumppanin kielen hallitseminen viestii yhteistyöhalusta ja aidosta kiinnostuksesta, eikä tämä sääntö rajoitu vain kaupantekoon. Kuitenkaan tämäkään monipuolisen kielitaidon tarjoama etu ei vaikuta olevan riittävä kannustin nuorille aloittaa tai jatkaa kielten opiskelua.

Jos kielitaidolla siis on lukuisia etuja niin sosiaalisesti, taloudellisesti kuin aivojen resilienssinkin kannalta, miksi varsinkin monet suomalaiset väheksyvät monipuolista kielitaitoa? Onko suomalaisilla kenties pelko omalaatuisen ja melko pienen suomen kielen katoamisesta? En usko, sillä samat nuoret, jotka mieltävät ruotsin kielen opiskelun ”pakkoruotsiksi” ja tyrmäävät lyhyiden kielten opiskelun lukiossa, ujuttavat puheeseensa sujuvasti ja häpeilemättä niin kutsuttua ”fingliskaa”. Englantia pidetään Suomessa yhä edelleen yleispätevänä kielenä vaikka sitä ei puhuta täysin sujuvasti edes jokaisessa maanosassa. Lukuisissa maissa tällä ”lingua francalla” ei pärjääkään hotellin respalta pidemmälle. Yksiselitteistä ja kaikenkattavaa syytä kieli-innostuksen laskuun ei siis ehkä koskaan löydetäkään. Olisikin siten kenties syytä alkaa pohtimaan tämän ilmiön seurauksia ja etsiä niihin ratkaisuja, sillä tässä kielten ja kulttuurien sulatusuunissa me suomalaiset jäämme melko nopeasti muiden jalkoihin, jos sokeasti laskemme kielitaitomme englannin varaan, puhumattakaan pelkästä suomen kielestä.

Kielitaidon arvokkuudesta tulisikin keskustella jostakin aivan toisesta näkökulmasta sen taloudellisten ja statusta nostattavien hyötyjen puntaroinnin sijaan. Kieli on loppujen lopuksi paljon enemmän kuin vain väline jonkin asian saavuttamiseksi; se on keino ilmaista ja toteuttaa itseään, ja mitä useampaa kieltä osaa, sitä enemmän itsestään voi myös antaa. Maailmastakin saa kymmenellä kielellä huomattavasti enemmän irti kuin vain yhdellä. Tämän kiteyttää katkelma Tito Collianderin omaelämäkerrasta ”Lapsuuteni huvilat” (Bevarat 1964, suomentanut Kyllikki Härkäpää 1967): ”Ihminen ei ollut kieltä varten, vaan kieli ihmistä varten.” Katkelmassa Colliander kuvaa lapsuuttaan jonkinlaisena kielten sekamelskana, jossa ”Arkipuheen sanat ja ilmaukset otettiin mistä kielestä milloinkin. Ne valittiin sen mukaan, mikä huvitti ja tuntui mukavalta.” Tällainen asenne puuttuu nyky-yhteiskunnasta. Rohkea kielillä leikittely on harvinaista ja katoavaista, ehkä pelättyäkin. Tämä voi toki olla viesti jostain yhteiskunnallisten rakenteidemme syvällisemmästä kieroutuneisuudesta, kuten siitä, että virheitä ja ajan tuhlaamista pelätään suorituskeskeisessä maailmassamme päivä päivältä enemmän. Opiskelijoilla on kiire koulunpenkiltä työelämään, joten ”turhan” kielen opiskelu ihan vaan vaikka omaksi iloksi on syytä unohtaa. Virheettömyyttäkin odotetaan aina ulkonäöstä kielenkäyttöön asti kaikilta, oli kyse sitten elokuvatähdestä, pääministeristä tai rivikansalaisesta, eikä siten Collianderin kuvailemaa kielenhuoltonäkökulmasta kankeaa ”mongerrusta” katsota hyvällä.

Tässä hektisessä ja muuttuvassa maailmassa myös kielten sisältö, käyttötavat ja tarve suhteessa toisiinsa vaihtelevat. Itse näenkin kielen ikään kuin värityskirjana. Se on tylsä ja mustavalkoinen, jos ihmiset eivät rohkeasti muokkaa ja käytä sitä. Useiden eri kielten osaaminen tarjoaa yksilölle laajemman kirjon keinoja, joilla tätä kielten kirjaa värittää. Kuten Collianderin omaelämäkerrassakin todetaan, jokaisessa kielessä on kaiken lisäksi lukemattomia sanoja ja sanontoja, joita ei voi kääntää ilman niiden merkityksen haalistumista. Esimerkiksi englannin kielen sana ”social distancing” ja tanskan kielen ”hygge” eivät taivu suomen kielelle juuri mitenkään. Paras mihin pystymme lienee ”sosiaalisen etäisyyden pitäminen” ja ”tanskalainen kotoisa tunnelma”. Juuri tämän vuoksi koen, että kaikista monipuolisen kielitaidon eduista huolimatta sen merkityksen ydin ja tärkeys piilee siinä, että se antaa jokaiselle mahdollisuuden ilmaista itseään monipuolisemmin ja yhä laajemmalle yleisölle. Toivonkin, että jonain päivänä osaan vielä useampia kieliä, joilla voin puhua ihmisille niin, että viestini menee heidän sydämiinsä asti.