Vuonna 2017 Lassi Tuominen kulki kamera mukanaan Kultelan Savipuistoon. Sen piti olla rutiininomainen tarkastuskierros, mutta sillä kertaa vastassa oli jotain harvinaista.
Harvinaisuus oli liejukana (Gallinula chloropus). Laajalle levinnyt, mutta Suomessa harvalukuinen pesimälintu, ja siinä Kultelassa se sattui uimaan. Tuominen soitti saman tien kuvaajakaveri Pekka Leppälälle.
– Meillä on avunantosopimus. Aina kun jotakin erikoista on luonnossa havaittu, niin toiselle menee heti tieto. Emme tiedä, kuinka pitkään kana on täällä ollut, mutta meidän havaintomme alkavat 2017 vuodesta, miehet kertovat.
Kaksi allasta
Savipuistoon Hämeen Härkätieltä laskeutuvaa maasiltaa reunustaa kaksi lampea. Niiden syvyys ei ole tiedossa, kai sama mitä kaivinkoneiden puomin ulottuvuus on savenotossa aikanaan ollut. Liejukana on poikueineen kummassakin. Päivällä isommassa, illemmalla pienemmässä altaassa.
Maavallin ylitys sujuu tietä pitkin, kuten muidenkin eläinten. Liejukana ei säpsähdä tietä ajavia autoja, leikkipuistossa telmiviä lapsia, eikä lähistön ruohonleikkureita. Se jatkaa pesimistä, mutta lähelle se ei päästä. Sopivan vaativa kuvauskohde, jota ei joka hepulta löydy ruutujen joukossa.
Lassi Tuominen on tavannut liejukanaa aiemmin Salon puhdistamon altailla. Pekka Leppälä lähes kesynä, ”puolilintutarhassa” Kreikassa 1980-luvulla. Puhe on vanhasta tutusta.
Tänä vuonna Tuominen näki jo kanan pesän ja sai kuvan ”linnun pärstästä, kun se siellä oli”. Munamäärää ei ole nähty, kaikki havainnot Kultelan poikasmääristä perustuvat yhtäaikaisiin näköhavaintoihin. Kaikki on hankalasti kaislikon sisällä. On tieto, että ”jos menet ja polun teet, niin siellä ovat muutkin”. Minkkiä ja supia he eivät täällä ole nähneet, mutta kettuja on, ja saukko oli kerran.
Vesimyyrä kuuluu miljöön nisäkäskantaan. Söpö naama, josta kaikki lähistön asukkaat eivät pidä. Kasvimaat saavat kuulemma kyytiä. Kutsutaan siksi nimellä vesirotta.
Back to Basics
Mutta takaisin liejukanaan. Siitä ei ole tietoa, ovatko vuosittain Kultelaan palaavat linnut samoja pariskuntia. Kaikki ovat liian samannäköisiä – koiraat ja naaraat, mikä ei lintumaailmassa ole yleistä. Väritys vaihtelee iän myötä, eikä rengastettujakaan ole näkynyt. Nyt on epäily, että kyseessä olisi uusi pari, kun poikasia on vain kolme.
Liejukana on noin naakan kokoinen, siipiväli puolisen metriä. Ulkonäkö on ”töpösiipinen”. Harvoin sen näkee lentävän, silloinkin ehkä ajaakseen muita pois. Lentoonlähtö menee tilanteena ohi nopeasti.
Pitäisi olla valmiina kuin haulikkomies, kamera silmillä. Tai ottaa ”kiväärituki”, jossa teline nojaa olkapäätä vasten. Sellaista luontokuvaajalegenda Hannu Hautala käytti menestyksekkäästi, ja otti paljon hienoja lentokuvia.
Wikipedian mukaan vanhin suomalainen rengastettu liejukana on ollut 5 vuotta, 10 kuukautta ja 24 päivää vanha. Euroopan vanhin on ollut tanskalainen 18 vuoden ja 7 kuukauden ikäinen yksilö.
Pikkulinnut elävät ehkä pari, kolme vuotta. Mitä isommaksi lintu menee, sitä vanhemmaksi se elää, kuuluu arvelu. Joutsenetkin elävät pitkään, ja parinmuodostus on elinikäinen. Liejukanan kohdalla asiasta ei ole nähty tietoa. Sellaistakin on tavattu, että pari eläisi yhdessä pesimäajan, olisi välillä erillään, mutta palaisi taas yhteen poikastentekoa varten.
Lähti lapasesta
Kuvaaminen lähti molemmilla käsistä liejukanankin kohdalla. Ensin piti vain kuvata, mutta lajien runsaus Kultelan pienehkössä ekosysteemissä yllätti. Tänä vuonna uusia tulokkaita tai ainakin kävijöitä olivat pajusirkku, pikkukäpylintu, kultarinta ja käki.
Kaikkiaan lintujen lajimäärä Kultelassa on useita kymmeniä, joista aika moni myös täällä pesii. Rantalintu lirokin kävi. Kun lintu näkee ohi lentäessään vettä, se tulee lepäämään ja syömään. Ja sitten taas meno maistaa.
Puukiipijästä melkein nähtiin parittelu, häämenot joka tapauksessa olivat meneillään, kun ensin oli tarjottu ruokaa. Ja käenpiikaa haettiin yhtenä keväänä lujasti, kun huuto kuului kovaa, kaiken aikaa. Mutta ei sitä läheltä löydetty, vain kaukaa aidan nokasta ”saatiin jonkunnäköinen kuva”. Yhtenä keväänä sitä vastoin oli saatu kuvattua hienosti satakieltäkin.
Kasapäin uhkia
Puhutaan, että auton tuulilasiin ei enää liiskaannu samaa määrää hyönteisiä. Ruuan väheneminen vaikuttaisi pikkulintujen määriin, joiden on raportoitu pudonneen. Miehet kuittaavat asian, perhosiakin on vähemmän. Aiemmin pihalla ruokailemassa käynyttä kuusitiaista ei ole näkynyt vuosiin.
Luontokatoa yritetään pysäyttää. Siinä on tekemistä kun on mikromuovit ja ympäristömyrkyt. Maailmalla on myös ”rosvovaltioita”, Malta yhtenä pahimpana, joissa metsästetään muuttolintuja. Niitä ammutaan vaan ihan huvikseen. Se on järjetöntä, kuten eräiden maiden ”macho-kulttuuri”, jossa kaikki mikä lentää, ammutaan alas. Ovat vielä kovia sankareita, ainakin omasta mielestään.
Pikkulintuja pyydystetään verkolla, liiman kanssa – keinoja on monia. Ja syödään, se mitä jostain räkätistä syötävää löytää – syödäänhän rapujakin. Keski-Euroopassa monia luonnonlintuja teljetään lemmikiksi häkkeihin.
Ennen yleistä peltosirkkua on kuulemma Somerolla nähty vain yksi tai kaksi. Vielä 70-luvulla se oli ehkä Suomen yleisin lintu. Tehomaataloudessa hyönteisille ja linnuille tarpeelliset ojanvarret on otettu viljelyyn.
Toisaalta kottaraiset olivat välillä vähissä, mutta tulivat takaisin, kun eläimet ovat jälleen ulkona. Naakka valtaa tilaa muilta. Se on varislintu ja viisas pärjäämään, kuten kyseisen joukkion muutkin edustajat. Jos jätepussin jätät hetkeksi oven taakse, ei kulu pitkään kun kylki on hakattu nokalla ja sisältö on pihassa levällään.
Avara mutta julma luonto
Haastattelupäivän aamuna hautausmaalla oli tikanpesä. Poikanen huusi ja kurkisti ulos, kun äkkiä harakka yritti ottaa päästä kiinni. Ei onnistunut, kun poikanen veti päänsä takaisin. Harakkakin on julma peto.
Sellainenkin kuva on tallentunut, jossa käpytikan suusta pilkottaa tiaisenpojan jalka. Sellaista kuvaa ei kehtaa joka seurassa esittää julkisesti.
Savipuistossa on nähty tuulihaukka, varpushaukka ja kanahaukka. Pikkulinnut kokevat ne uhkaksi, puisto hiljenee ja kaikki lentävät piiloon. Liejukana varoittaa kaakattaen poikasiaan jo nähdessään kyyhkysen.
Jos vihollislintu tulee puuhun, niin usein räkätit hoitavat tilanteen. Ne menevät päälle. Variksen kimpussa voi olla neljä, viisi räkättirastasta, kauhea meteli päällä. Paska lentää, mikä teettää höyhenille ongelmia. Kun muutamasta päälle käyvästä linnusta muutamakin ruikkaa, on tilanne paha. Fosfori polttaa höyhenet ja alkaa kova siivoaminen.
Paskaharakaksi räkättiä sanotaan. Jos pesälle menee, ovat kuvaajan vaatteet ja kuvauskalusto melkoinen näky. Ei kannata mennä, kun liejukana on ystävällismielisempi kuvattava.
Kuvaaminen ja bensanhinta
Kaikkiaan Suomessa on Birdlifen mukaan havaittu hyväksytysti 486 luonnonvaraiseksi luokiteltua lintulajia. Niistä säännölliseen pesimälinnustoomme kuuluu noin 240. Kun Savipuistossa nämä kaksi ovat tavanneet joitakin kymmeniä lintulajia, mikä on äkkiä noin kymmenesosa Suomen linnustosta. Uskomattoman iso osuus.
Lassi Tuominen on kuvannut heistä enemmän lintulajeja. Pekka Leppälä on kuvannut enemmän pienempiä ötököitä, kaikenlaisia hyönteisiä ja ökkömönkiäisiä. Siis enemmän lintujen ”ruokalistaa”. Hänkään ei tiedä määristä. Tuominen kertoo näkevänsä vuosittain noin 120–140 lintulajia. Se on paljon.
Harvinaista liejukanaa Kultelassa on käyty kauempaakin bongaamassa. Heitä on pyritty neuvomaan; ”tuolla tai tuolla se voisi olla”.
Liejukanaa on kuvattava avoinna olevasta auton ikkunasta. Paikallaan pitää olla 2–3 tuntia, että lintu pistää nokkansa esiin. Moni lähtee malttamattomana pois. Pitää olla vahvat istumalihakset. Voi ikkunasta ilman linnun pakenemista kuitenkin aivastaa ja syljeskellä.
Kultela on lähellä sijaitseva kuvauspaikka. Bensanhinta ei ole kummallekaan näistä kynnyskysymys ajaa paikalle. Pyörälläkin pääsee.
Miesten kuvauspaikat sijaitsevat lähes lähellä. Tunnustavat, että Savipuisto ja Pajulan peltoaukeat riittävät. Silloin tällöin voi vierailla Häntälän notkoilla.
Altaiden valtiaat
Liejukana pitää reviirillään ylintä komentovaltaa, josta se häätää muut pois. Itsessään sen luonne on piilotteleva ja arka. Toisinaan sitä saa odottaa tuntikausia, ennen kuin se joko itse tai poikue mukanaan lähtee kameralinssin viilattavaksi.
Syksyn tullen harmaahaikara saapuu puistoon. Puiston uusi valtias, jota kaikki muut väistävät ja kavahtavat. Kopean, pitkäkaulaisen linnun tikarinokka singahtaa halutessa salamannopeasti, kuin jousiase.
Muiden eläinten perimään on kirjoitettu, että harmaahaikaran kanssa pitää olla väleissä. Parhaiten se onnistuu pysyttelemällä etäällä. Sitä pelkäävät kaikki, on se niin mestari.
*********
Talvella puiston maisema peittyy lumen alle. Luonto hiljenee.
Elämä jatkaa valkoisen vaipan alla, rajoittuneena. Se ei lopu, vaan laajenee taas uudelleen.
Pian tulee uusi kasvun hetki.
Uusi kevät.
—————————–
Puistossa laskettua
Poikastuotanto
- 2018 kaksi poikuetta 10+6 poikasta 3+3 lentoon
- 2019 kaksi poikuetta 9+7 poikasta 3+3 lentoon
- 2020 kaksi poikuetta 5+7 poikasta 3+3 lentoon
- 2021 kaksi poikuetta 5+9 poikasta 4+4 lentoonLeppälän ja Tuomisen laskennat perustuvat yhtä aikaa nähtyihin määriin