1980-luvun alussa käytin joululoman valmistautuakseni kotimaisen kirjallisuuden aineopintojen lopputenttiin. Joensuun korkeakoulussa (sittemmin Joensuun yliopisto, nykyään Itä-Suomen yliopisto) tutkintovaatimuksiin kuului 40 kotimaista kaunokirjallista teosta ja 2 500 sivua Suomen kirjallisuudenhistoriaa. Ne oli tentittävä kerralla. Laajuus oli kuusi opintoviikkoa.
Yksi romaaneista oli Volter Kilven (1874–1939) Alastalon salissa (1933). Pitkälinjainen, polveileva tajunnanvirta ei vielä tuolloin ottanut tulta minussa. Isännän kävely lattian poikki kuvattuna kuudellakymmenellä sivulla tuskastutti minua niin, että heitin teoksen nurkkaan. Vähän aikaa kamppailtuani hain sen sieltä ja jatkoin lukemista, mutta en ystävystynyt Volter Kilven tyylin kanssa.
Parikymmentä vuotta sitten kuulin Pieksämäellä Juha Hurmeen esittävän Volter Kilven tekstiä monologina. Nyt tapahtui jotakin: ymmärsin poljennon olevan meren rytmiä, ja tekstin huumori avautui minulle ensimmäisen kerran, kiitos Juha Hurmeen ilmeikkään ja oivaltavan esitystavan.
Muutama vuosi sitten etsimme ystävämme kanssa kesäistä kirjallisuustapahtumaa, jossa todella keskityttäisiin kirjallisuuteen eikä oheishörhöilyyn. Pentinkulman päivien ohjelma Urjalassa tuntui liian köykäiseltä, joten päädyimme Volter Kilven kirjallisuusviikkoon Kustavissa. Menimme, koimme ja ihastuimme. Nyt heinäkuussa menimme sinne neljännen kerran.
Teemana oli ” Taide pelastaa maailman! ” Viikon taiteellinen johtaja Elina Kilkku sanoi avajaisissa: ”Kun korona alkoi, katsoin esitystallenteen. Kun sota alkoi, luin runon. Kun oma ymmärrykseni loppui, tartuin kirjaan.”
Kaikki halukkaat eivät mahtuneet avajaistilaisuuteen. Seela Sella lausui syvällä äänellään Volter Kilven nuoruudenaikaisen runon Ylistys taiteelle kahdella tavalla: ensin perinteisen mahtipontisesti, sitten henkilökohtaisemmin. Tulkinnan koko prosessi tuli näin avatuksi.
Ohjelmisto oli kautta linjan tasokasta, mutta tähän yhteyteen voi ottaa vain joitakin poimintoja.
Juha Hurme puhui väkevästi Aleksis Kivestä radikaalina metsäkirjailijana, ainoana laatuaan tuona aikana. Aleksis Kiven Kullervo kasvattaa ympärilleen aarniometsän. Kullervon sisar joutuu metsänpeittoon. Näin Aleksis Kivi luo oman juonikuvionsa Elias Lönnrotin tarinaan.
Nummisuutareissa Esko vetää ensikänninsä metsässä. Kanervalan-runossa äiti ja lapsi käyvät taisteluparina sananvaihtoa taivaan sijainnista. Lapsi sanoo viimeisen sanan: taivas ei olekaan ylhäällä. Aikalaisille tämä oli jumalanpilkkaa. Sydämeni laulu kertoo viidasta, lehtometsästä, jonka suojassa vainaja nukkuu.
Hilkka Oksama-Valtonen julkaisi yhdessä Marjut Hjeltin ja Maarit Leskelä-Kärjen kanssa viime vuonna eloisan elämäkerran Helmi Krohnin ihmeellinen elämä kulttuurivaikuttajana ja spiritualismin edelläkävijänä. Helmi Krohn oli Hilkka Oksama-Valtosen isoisoäiti, ja hän tapasi tämän silloin jo laihan ja kumaraisen sukulaisensa kerran 1960-luvulla. Syntyi gradu, mutta elämäkerta jäi odottamaan eläkevuosia.
Hän kertoi innostuneesti ja innostavasti Helmi Krohnin elämäntaipaleesta. Tämä oli naimisissa E.N. Setälän kanssa. Avioliitto päättyi kuitenkin eroon, sillä aviomies teki liikaa töitä. Vuosia myöhemmin Helmi Krohn kääntyi englantilaisen meedion puoleen saadakseen tietää, mitä edesmenneelle puolisolle kuului. Meedio vastasi: ”Kiirettä pitää.” Eräs sukulainen oli puuskahtanut närkästyneenä: ”Eikö se anna Eemilin olla rauhassa taivaassakaan!”
Tietokirjallisuuden päivänä minut lumosi Osmo Tapio Räihälän, viimekertaisen Tieto-Finlandian voittajan, syvällinen ja hauska esitelmä Volter Kilven Alastalon salin sinfonisista rakenteista. Aluksi kuultiin groteskin humoristinen Osmo Tapio Räihälän teos (G)astronomia (2015), sanojen ja viulun vuoropuhelu. Sen esitti Osmo Tapio Räihälän vaimo, Radion sinfoniaorkesterin viulisti Maria Puusaari. Teksti oli Suvi Wallinin.
Osmo Tapio Räihälä painotti, että taide on aina kehollinen kokemus eikä taide ole yksiselitteistä. ”Kun luen Alastalon salissa -teosta, kuuntelen sinfoniaa, en lue kirjaa.” Hän ihastui teoksen pitkiin lauseisiin, rytmin verkkaiseen poljentoon ja syvään itseironiaan.
Juha Hurmeen ohjaukset, tragikoominen Vissi humaus ja hengen ylennys sekä notkea Albatrossin tarina olivat silkkaa Monty Pythonia. Paikkaavana ohjelmanumerona olisi ollut vielä Tätä runoa et haluaisi kuulla, mutta sitä meillä ei enää ollut mahdollisuus jäädä seuraamaan. Anni Mikkelsonin ohjaama Katrina Sally Salmisen tekstiin oli niin ikään erinomainen.
Ja ensi kesänä uudelleen Kustaviin!
Eija Komu
filosofian tohtori,
kirjallisuudentutkija ja kriitikko