Teksti Olli Luukkola
Kuvanveistäjä Seppo Mannisen pitkän uraan on mahtunut monia vaiheita, jolloin tyylisuuntaukset ja materiaalit ovat vaihdelleet laidasta laitaan. Hänen töidensä linja on kuitenkin pysynyt aina omintakeisena ja tinkimättömänä. Manninen on ratsastanut aallonharjalla läpi uransa, vaikka aina sitä ei olekaan osattu arvostaa.
– Silloinen Helsingin Sanomien pääkriitikko tituleerasi minimalistisia alumiinitöitäni keittiövälineiksi, ne kun olivat niin erikoisia siihen aikaan, Manninen naureskelee.
Somerolla hän on asunut uransa alkuajoista asti, peräti vuodesta 1963. Täällä suhtautuminen hänen tekemisiinsä on ollut päinvastainen.
– Somerolla on aina suhtauduttu uteliaan myötämielisesti taiteilijoihin. Siitä syystä täällä onkin ollut erittäin hyvä työskennellä ja olla.
Nuorena Mannisella oli vielä aikeissa ryhtyä arkkitehdiksi, mutta pian hän huomasi kuvanveiston vetävän enemmän puoleensa. Ne ajat näkyvät vielä tänäkin päivänä hänen tiloihin ja arkkitehtuuriin liittyvissä teoksissaan.
Manninen valmistui Helsingin opettajakorkeakoulusta muutama vuosi ennen muuttoaan Somerolle, ja sen alan töitä hän teki aina eläköitymiseensä saakka. Hänen kykyään näin laajaan tuotantoon kuvanveistäjänä, opettajan töiden ohella, onkin monesti ihmetelty.
Vaikka Manninen oli edellä aikaansa, uran edetessä hän alkoi saamaan arvoisiansa palkintoja. Vuonna 1968 hänet palkittiin Jyväskylän kulttuuripäivien ensinäyttelystipendillä Maire Gullichsenin toimesta. Sittemmin hänen töitään on palkittu ja lunastettu lukuisissa muistomerkkikilpailuissa sekä taide- ja veistoskilpailuissa.
Vuosikymmeniä vaihtuvia vaiheita
Teoksissa käytetyt materiaalit ovat vaihdelleet vuosien saatossa aina erilaisista metalleista puuhun sekä tekstiileihin. Työt lähtevätkin aina materiaalista, joka on kaikki kaikessa; käytetyn materiaalin täytyy synkata ajatusten ja työn kanssa.
– Määrätystä materiaalista saa vain määrätynlaisia töitä. Väkisin ei voi tehdä mitään, jos materiaali ei anna periksi.
Yhden vaiheen päättyminen ja hyppy toisenlaisiin töihin sekä erilaisten materiaalien käyttämiseen onkin sujunut aina hyvin luontevasti.
– Tietyn materiaalin käyttö loppuu kuin seinään, kun tuntuu, ettei siitä saa enää mitään irti. Yhteen materiaaliin kyllästymisen jälkeen jatketaan toisella.
Materiaalin lisäksi myös varjoilla ja asennolla on todella suuri merkitys lopputulokseen. Jos teos pannaan eri asentoon, ei se ole enää sama työ. Useisiin Mannisen töihin kuuluukin tietynlainen pelon momentti: teoksissa saattaa olla yksi vaijeri, joka pitää työn oikeassa asennossa, oli teos sitten katosta riippuva tai kallellaan oleva.
Ensisilmäyksellä vaikuttaa siltä, että töiden aikaansaaminen vaatii paljon laskelmia, piirroksia tai pienoismalleja. Manninen kuitenkin vakuuttaa, että näin ei ole. Edellä mainittuja asioita vaaditaan mahdollisesti veistoskilpailuihin osallistuessa, muutoin työt ovat muotoutuneet työskennellessä.
Manninen tuntuu pohtivan töidensä pieniäkin yksityiskohtia hyvin tarkkaan. Yhdellä asialla ei ole kuitenkaan koskaan ollut suurta merkitystä: teosten nimillä. Hän ei myöskään pyri liittämään teoksiin sen tarkempia henkisiä ajatuksia tai halua niitä sen enempää selittää. Ne jättävät tilaa jokaisen omille ajatuksille.
