Ruokamuistojen muistelu on mukavaa. Kuinka paljon kaikenlaista elettyä elämää muistuukaan mieleen ruoan kautta.
Lapsuuden kesistä muistan heinään pujotetut metsämansikat. Hiippailin heinikoissa ja hiekkatien varsilla paljain jaloin ja etsin kypsiä punaisia marjoja. Paras heinä mansikanpujotukseen oli Timotei. Sillä on tukeva varsi ja tähkämäinen kukinto pysäyttää marjat hyvin paikalleen.
Söin ensimmäistä kertaa metsämansikoista tehtyä jälkiruokakiisseliä jokunen vuosi sitten eräässä Saimaan saaressa kauniina kesäviikonloppuna. Sinä viikonloppuna meloin itsekseni tyynellä järvellä, kalastin muikkuja ja vietin tietämättäni viimeisen mökkiviikonlopun isoäitini kanssa.
Ruoka oli lapsuudenkodissa tärkeää. Sitä tehtiin yhdessä ja syötiin yhdessä. Ruoanlaittoon ja syömiseen liittyy paljon ilon tunnetta.
Ennen ylioppilasjuhlia keitin kasviskeittoa ja lenkkeilin. Keittoon tuli pari erilaista pussillista pakastevihanneksia ja paljon vettä. Se oli pahaa, mutta halusin olla juhlissa laiha ja näyttää hyvältä mekossa, joka ostettiin salolaisesta leninkiliikkeestä. Pääsin tavoitteeseeni, mutta kunpa olisin silloin tajunnut, kuinka nätti oikeasti olinkaan ja syönyt hyvällä omallatunnolla kunnollista ruokaa.
Vuosi tai kaksi myöhemmin Roskilde-festivaaleilla Tanskassa oli satanut jo monta päivää kaatamalla. En oikeastaan tiedä, millä pysyimme ystäväni kanssa tuon viikon hengissä, sillä mistään grillaamisesta oli turha haaveilla, eikä festivaalirinkkaan varsinaisesti pakattu mitään kuivamuonaa. Ehkä joimme tarpeeksi kaljaa, sillä energiaa kului riittämiin, kun yritti pitää kumisaappaat jalassa mutavellissä tarpoessa.
Joku oli taiteillut vaneriaitaan savella sanat mudder fucker. Sitten tuli hetki, kun jostain taskunpohjalta vielä löytyi vähän rahaa ja tuhlasimme ne ruokakojun tanskalaisiin voileipiin. Onkohan majoneesi ja kinkku koskaan maistunut niin hyvältä?
Opiskeluaikoina ei paljon ruoalla juhlittu, kun rahasta oli tiukkaa. Opinahjoissa sai onneksi syödä edullisesti ja monesti kouluruokailu jäikin päivän ainoaksi kunnolliseksi ateriaksi.
Opiskelin lukion jälkeen Helsingissä vuoden journalismia. Oppilaitoksen ruoka tehtiin sen omassa keittiössä alusta loppuun. Tarjolla oli aamiainen, lounas ja päivällinen. En aina jaksanut mennä jokaiselle tunnille, mutta harvoin oli sellaista päivää, etten vääntäytynyt Kallioon koululle aamupalalle, jolla oli vastapaistettuja sämpylöitä. Köröttelin raitiovaunulla Viidettä linjaa, Kallion kirjaston ja Karhupuiston ohi. Jäin pysäkille Kaarlenkadulla ja kävelin loppumatkan leipäjonon ohi. Se oli aina pitkä.
Valmistuin toimittajaksi Turussa vuonna 2010. Sain paperin kouraani Taideakatemian juhlasalissa pitkän ja puuduttavan juhlapuheen jälkeen. Suuntasimme syömään silloiseen lempiravintolaani, jossa valitsin lautaselleni lammaspastaa. Jonkin ajan kuluttua tästä istuin Afganistanin pääkaupungissa Kabulissa ja söin puolen vuoden aikana enemmän riisiä kuin koskaan aiemmin. Aterioilla ruokaili yli kymmenen ihmistä ja tarjolla oli riisin lisäksi yleensä jotakin kasvismuhennosta, leipää tai silloin tällöin lihaa.
Afganistanilainen ruoka on hyvää ja afgaanit ovat ruuistaan ylpeitä. Erilaisten ruokalajien valmistukseen suhtaudutaan kunnianhimolla ja kunnioittaen. Etenkin riisiin. Sitä liotetaan, keitetään, höyrytetään, nostellaan ja erotellaan varoen, ripotellaan väliin mausteita, päälle keltaisella kurkumalla värjättyjä jyviä. Kun muuta yhteistä kieltä ei kaikkien talossa asuvien kanssa ollut, pihan perällä keittiössä ymmärsimme toisiamme, kun valmistimme yhdessä ruokaa.
Joskus odotukset ovat olleet korkealla. Pääsin monen vuoden toivomisen jälkeen vihdoin Italiaan. Haaveilin jumalaisista italialaisista ruuista, joita söisin kotoisissa kortteliravintoloissa kapeilla kujilla italian soljuessa korvissani. Todellisuudessa paahdoin kymmenen päivää nähtävyyksien perässä ja tuijotin ehkä maailman hienoimpaa arkkitehtuuria ja taidetta, mutta päädyin kerta toisensa jälkeen syömään mautonta turistiruokaa äänekkäiden amerikkalaisten viereen.
Kerran ajoin taksilla raivopäissäni tunnin laitakulmille syömään pitsaa, koska olin kuullut, että se olisi siellä hyvää ja halusin edes yhden hyvän ruokakokemuksen matkaltani. En muista siitä pitsansiivusta yhtään mitään.
Juuri nyt teen keittiössäni kokeiluja keittobanaanin kanssa. En millään saa siitä niin pehmeää, mehevää ja makeaa kuin mitä Ghanassa maistoin. Nukutin tytärtäni hämärässä ikkunattomassa huoneessa päiväunille, kun hänen isoäitinsä valmisti seinän takana perinteistä ghanalaista ateriaa. Jostain kauempaa kuului tauoton rytmikäs jyske. Aivan kuin joku olisi työmaalla iskenyt suurta paalua maahan. Myöhemmin selvisi, että ääni kuului läheisestä ravintolasta, jossa lounasaikaan valmistettiin länsiafrikkalaista ruokalajia fufua survomalla pitkällä puunuijalla kerta toisensa jälkeen ainesosia pehmeäksi massaksi.
Fufua en aio vielä kokeilla itse. Istun sen sijaan Aurajoen rannalla ja syön suomalaista paksua kermajäätelöä. Tytärkin on osoittautunut herkkusuuksi. Jotakin hyvää maistaessaan, hän kihertää ja kikattaa onnellisena.
Kira Kauppi
toimittaja, yrittäjä