”Tarvitaan välttämättä viisisataa puntaa vuodessa ja lukollinen huone, jos aikoo kirjoittaa romaaneja tai runoutta.” Näin kirjoitti Virginia Woolf klassikoksi muodostuneessa esseessään Oma huone vuodelta 1929 (suom. Kirsti Simonsuuri ).
Romaanien kirjoittamisesta minulla ei ole kokemusta, runoista kylläkin ja ennen kaikkea kritiikeistä, joita olen kirjoittanut neljäkymmentä vuotta. Rahantulon kanssa on niin ja näin, mutta oma työhuone on kaltaiselleni yksinasujallekin välttämättömyys, jotta työn ja vapaa-ajan voi edes jossain määrin erottaa toisistaan. Myös kirjapaljous vaatii tilaa.
Kritiikkini ilmestyvät Etelä-Suomen Sanomissa, Keskisuomalaisessa, Savon Sanomissa ja Karjalaisessa. Niistä maksetaan kuitenkin vain yksittäiskorvaus. Tämä on epäkohta. Siihen kriitikkojen etujärjestö Suomen arvostelijain liitto, jonka hallituksessa minäkin istuin vuosikausia, yritti turhaan puuttua. Lehdet sanovat viimeisen sanan.
Kritiikit joutuu monesti kirjoittamaan kireällä aikataululla, jotta ne olisivat lehdessä jo kirjan ilmestymispäivänä. Silloin kirjat luetaan blokkeina tai oikovedoksina. Kilpailu Helsingin Sanomien kanssa on jatkuvaa; kritiikillähän on myös uutisarvoa.
Tyhjän paperin kammo tai nyt digiaikana tyhjän ruudun kammo on minulle tuttua. Kotikonsteilla sen pystyy taltuttamaan. Yleensä hahmottelen ydinlauseet käsin kirjoittamalla vihkoon, ja siitä se suma lähtee purkautumaan.
L. M. Montgomeryn Runotyttö-trilogia on aikoinaan luokiteltu ylimielisesti ”tyttökirjallisuudeksi”. Tosiasiassa Pieni runotyttö, Runotyttö maineen polulla ja Runotyttö etsii tähteään ovat yhä mitä pätevimpiä oppaita kirjailijaksi sukeutumisesta ja kirjoitustyön myötä- ja vastamäistä. Ne ovat myös omakohtaisimpia L. M. Montgomeryn laajasta tuotannosta.
Runotyttö etsii tähteään kuvaa erinomaisesti aikuistuneen Emilian kirjoituskramppia ja sen laukeamista. ”Tänään on ollut lyyrinen kevätpäivä – ja ihme on tapahtunut. Se tapahtui aamun koitteessa, kun nojasin ulos ikkunasta, kun kuulin aamutuulen kuiskivan ja kujeilevan Korkean Johnin metsikössä. Yhtäkkiä `leimahdus´ tuli jälleen – noiden pitkien kuukausien poissaolon jälkeen – entinen, sanoinkuvaamaton pilkahdus ikuisuutta. Ja samassa tiesin, että voisin kirjoittaa. Ryntäsin pöydän ääreen ja tartuin kynään. Kirjoitin koko aamuvarhaisen. Kuullessani viimein Jimmy-serkun menevän alakertaan heitin kynän kädestäni ja painoin pääni pöytää vasten kiitollisena siitä, että osasin jälleen tehdä työtä.”
Traagista on, että sekä Virginia Woolf että L.M. Montgomery päätyivät kuolemaan oman käden kautta: ensin mainittu hukuttautumalla, jälkimmäinen lääkkeillä. Molemmat kärsivät syvästä masennuksesta.
L.M. Montgomeryn avioliitto predestinaatio-oppiin uskovan papin kanssa oli onneton. Aviopuoliso uskoi perheensä joutuvan helvettiin, eikä hän arvostanut maailmankuulun kirjailijavaimonsa työtä. Ei ole sattumaa, että Runotyttö-kirjoissa Emilian hyvä ystävä ja myöhemmin jonkin aikaa myös kihlattu on Dean Priest (= pappi). Tämä on mustasukkainen Emilian kirjoittamiselle ja pitää tämän käsikirjoitusta ”lukinverkkoina”.
Ystäväni, nyt jo toimintansa lopettaneen Freukkareiden taiteellinen johtaja Arto ”Pilli” Pajukallio, joka on toiminut koko aikuisikänsä freelancerina kirjoittaen erityisesti elokuva- ja musiikkikritiikkejä, antoi minulle kullanarvoisen ohjeen, kun tuskailin jonkin työtehtäväni kanssa. Hän sanoi: ”Tehdään näitä hommia ilon ja uteliaisuuden kautta.” Siihen pyrin. Niin, ilo, uteliaisuus ja vielä sydän mukana.
Eija Komu
filosofian tohtori, kirjallisuudentutkija, kriitikko