Kello on kaksi yöllä. Tai ainakin luulen sen olevan. Olenhan tässä jo pyörinyt tovin – Kustin ajatusmaailmaa lainatakseni 20 minuuttia on ainakin kaksi tuntia.
Olen kaatunut sänkyyn kaikkeni antaneena tähän päivään, joka on ollut täynnä lapsiperhearkea, jossa maistuu mukavasti myös yrittäjäelämä.
Teehetki aviomieheni Ramin kanssa, kun talo hiljenee lasten levolliseen tuhinaan kaiken riemusirkuksen ja äänialojen käytön jäljiltä, on toden totta erittäin arvokas. Kaiken tämän ”kiireen” keskellä otetaan pieni hetki joka ilta, jolloin vaihtelevasti keskustellaan lasten liikkumiset eri ilmasuuntiin tulevina päivinä, tuijotetaan lempparisarjaa, jonka aikana pää ainakin yrittää tyhjentyä.
Joskus tuijotuksen suunta on nykypäivän kiroukset, älypuhelimet, joskus aviopuoliso, vaihtelevin mielentiloin, raivosta palavan rakkauden tunnelmiin.
Tämä teehetki ei kuitenkaan tyhjennä aina mieltä niin, et-teikö siinä vaiheessa kun pitäisi nukkua, mieleen tupsahtaa kaikki tekemättömät asiat. Keiden kaikkien viesteihin unohdin jälleen kerran vastata, joihin olin jo ehkä vastaamassa, ennen kuin tuli akuutti veljesten välienselvittelyhetki tai pikkumies Perttu päätti tyhjentää yhtä aikaa sokerit ja jauhot pitkin lattioita.
Ja kuinka moneen asiaan jälleen jätin ottamatta kantaa peukulla tai sydämellä, ihan vain koska siinä hetkessä mielen valtasi jokin muu asia. Useimmiten ne muuta asiat liittyvät vahvasti perheemme jälkikasvuun, sekä siihen kuinka tätä palettia tässä pyöritetään.
No, niitä ja universumin muita murheitahan on siinä yön tunteina hyvä hunteerata, samalla kun pikkuhiljaa alkaa ärsyyntyä rakkaan aviomiehen kuorsauksesta, joka vain jatkuu ja jatkuu. Lukuisten hienovaraisten tönimisien jälkeen, alkaa potkuvoima olla jo melkoinen.
Vihdoin kun mies ymmärtää lopettaa, alan odottaa pikkumiehen heräämistä maitobaarille. Siinä odotellessa on tietenkin oleellista käydä tarkistamassa, mitenkä isot siellä yläkerrassa nukkuvat. Ja olihan valot sammutettu. Ja olihan koiralla vettä. Sanomattakin on selvää, että kyllähän sitä tämmöisessä soutamisessa tulee itsellekin vielä vessahätä. Ja jano.
Kun vihdoin tämä tissitakiainen, enkä nyt tarkoita Ramia, on asettunut asemiin, omakin mieli on valmis kaikesta kohkaamisesta, ja unikin vihdoin tulee.
Mutta niin se vain on, pää käy joinakin päivinä niin ylikierroksilla, että on vaikea rauhoittua, vaikka kuinka yrittää. Toisinaan ja onneksi useimmiten, uni kuitenkin tulee, ilman että sitä tarvitsee kovin kauaa hakea.
Elämme tällä hetkellä ruuhkavuosia isolla ärrällä. Sitä se on, vaikka kuinka tätä termiä kammoksun. Kiire on läsnä koko aika. Tai ainakin minulla on sellainen olo. Tämä näkökulma se vasta mielenkiintoinen onkin. Kuka sen kiireen sitten asettaa? Onko se vain oman pään sisäinen asia? Onko ruuhkavuosissa olevia äitejä, joilla ei ole kiire? Entä onko isi-ihmisillä kiire? Onko muodikasta, että on kiire?
Tässä sitä riittää ihmettelemistä asian äärellä, eikä valmiiksi tämä varmaan tulekaan.
Oma ajatukseni on se, että meidän perheessä on jo niin monta liikkuvaa osaa, että se väkisinkin aiheuttaa ”kiirettä”, enkä tarkoita, että se olisi negatiivista. Kaikkien menot ja tarpeet on synkronoitava niin, että perheellä olisi myös yhteistä aikaa, mutta kuitenkin niin, että riittävään palautumiseen päivistä jäisi kaikille hieman edes aikaa.
Mutta me ihmiset olemme yksilöitä, ja asiat mielletään eri tavalla. Tällä rouva-henkilöllä on kiire rakentamaan Roomaa uudestaan kaikkine höysteineen. Ja kun se on valmiiksi saatu, niin mielellään tekisin niitä, rakkaan ystäväni sanoja lainatakseni, kuuluisia amerikantemppuja. Vierivä kivi ei sammaloidu, ja ota tullessas, vie mennessäs -juttuja vielä kaupantekijäisiksi, jos aikaa jää.
Tämmöinen suhina kun käy päässä, niin en tietenkään ihmettele, että mielessäni välillä on kiire. Mutta jos tämä on se luonteenpiirre, josta kuitenkin pidän itsessäni, niin pitääkö sitä yritäkään tukahduttaa täysin. Jarrua tietysti on hyvä opetella painamaan, mutta mitä jos se vain on vahvaa karjalaisperintöä mummo-vainaalta, jonka jarrupoljin sekin oli ruosteessa. Vai päteekö sanonta, lapsi tulee puolet kummiinsa, sillä olen siunattu kahdella äärimmäisen ihanalla ja touhukkaalla kummitädillä.
Vastapainona tässä meidän arjessa on isi-Mäkinen, jolla ei ole mikään kiire kahvikuppinsa kanssa. Leijonamielelleen uskollisena hänen maailmansa on valmis. Hän ei kiirehdi. Tietenkään en ole häntä päivisin näkemässä, eli tiedä häntä minkälainen sähköjänis hän saattaakaan olla. Kotiin laskeutuessaan hän kuitenkin on äärimmäisen rauhallinen, ilman päänsisäistä suhinaa, ja tätä kyllä välillä kadehdin.
Saman katon alla asutaan ja näkemykset ovat niin totaalisen erilaiset, mutta kokemuksesta voin jo todeta, että ihan toimivakin tyyli aika-ajoin. Sitä voisi äkkiä kuvitella, että kolme ihastuttavaa poikaa nappaisi sopivasti molempia piirteitä yhtä paljon. Näin ei kyllä satavarmasti tule tapahtumaan, mutta jäädään jännityksellä odottamaa mitä tuleman pitää.
Heidi Mäkinen
yrittäjä