Eivät suomalaiset koskaan ole olleet mitään small talk -kansaa, mutta kyllä ennen on ihmisille sentään vastattu, jos joku on aloittanut keskustelun. Nykyään vilkaistaan kummeksuen ja jatketaan kännykän tuijottamista.
Miehillä vielä vaikeampaa. Oletetaan heti, että ne yrittää jotain. Ihan niin kuin miehillä olisi joku automaatti päällä, että joka käänteessä jostain takaraivosta puskee hirmuinen tarve alkaa ehdotella kassajonossa. Eräs tuttava sanoi, ettei hän uskalla enää avata suutaan missään, kun on niin pahasti peloteltu, että sitten hän on häirikkö ja ahdistelija. Kannustin yrittämään. Sain parin päivän päästä viestin: ”Aloitin yhden miehen market-operaation. Mainitsin jonossa, että ”kaheli toi Putin”. Henkilö, jolle puhuin, katsoi kiusaantuneena muualle ja sitten puhelinta.”
Tuttava mietti myös asiaa sen iskemisen kantilta, että jos naiset eivät enää nykyään halua, että heille puhutaan, niin on aika lailla Pakistanin meininki. Siis jos miehen tai vaimon muka löytää sanaakaan sanomatta.
Ihan hirmuisen ahdistavaa, jos älylaitteet uhkaavat hävittää ihmisten välisen tavallisen juttelun. Ja kyllä, kyllä se on vähenemään päin. Mutta eiväthän kaikki voi mitenkään haluta kommunikoida vain joillain digitaalisilla alustoilla? Vai voivatko?
Olen pannut merkille, että melkein järjestäen henkilöt, joiden kanssa olen jutellut viime aikoina satunnaisesti niitä näitä, ovat olleet vanhempia ihmisiä tai ulkomaalaisia. Eivätkö suomalaiset nuoret tai nuoret aikuiset osaa enää jutella tuntemattomille?
Olen viimeksi puhunut vieraan ihmisen kanssa noin viikko sitten Turun Tuomiokirkon kupeessa. Keski-iän ylittänyt nainen ihmetteli, mitä kirkon edessä oikein tapahtuu. Minä selitin, että siellä on opiskelijabileet. Hän sanoi luulleensa, että joku mielenosoitus. Minä tuumin, että taitaa vain olla ilo irti nyt kun koronavuosien jälkeen saa taas juhlia. Sitten jaettiin muutama ajatus Ukrainan sodasta.
Tätä edellisellä kerralla kuuntelin puistonpenkillä istuvan vanhan rouvan juttelua hyvän tovin. Hän kertoi omasta elämästään ja päiviensä kulusta. Uskoi olevansa nyt yli 90-vuotiaana niin hyvässä kunnossa, koska kävelee joka päivä useamman kilometrin, eikä syö makkaraa.
Sitten muistan amerikkalaisen miehen kassajonosta Lidlistä. Hän selitti millaista on nelilapsisen perheen isänä ja povasi amerikkaliseen tyyliin tyttärestäni Hollywood-näyttelijää. Joka kerta on juttelusta jäänyt hyvä mieli.
Voidaanko nyt kaikki aloittaa yhteiset juttelutalkoot? Pistetään puhelin taskuun ja katsotaan ihmisiä. Hymyillään. Vaihdetaan muutama sana.
Voin luvata kaikille niille viidelle nuorisolaisellekin, jotka tätä juttua lukevat, että kyllä kannattaa. Juttelu tekee hyvää mielenterveydelle. Se avartaa ajattelua. Voi kohdata mielenkiintoisia tyyppejä ihan vahingossa tuosta noin vaan.
Kira Kauppi
yritttäjä