Olen joka vuosi kerran tai kaksi vuokrannut kirpputoripöydän. Pähkäilen, mistä astioista, vaatteista ja kirjoista malttaisin luopua. Aina kätköistä puskee esiin jotain, jolle toivon löytyvän uuden kodin ja käyttäjän.
Sen olen huomannut, että näilläkin markkinoilla pätee sesonkien huomioiminen. Kesällä ei kannata myydä talvivaatteita, eikä keväällä syksyn. Oikea-aikaisuus on tärkeää.
Yhtenä syyshetkenä asettelin kirpputorin henkareihin poikien toppatakkeja; sellaisiakin, joita oli käytetty vain kerran, pari. Olivat olleet jälkipolveni mielestä liian lämpimiä, isoja, pieniä tai muuten vaan heidän makuunsa vääränlaisia.
Lähdin hakemaan lisää henkareita. Kun tulin takaisin, niin kassalta poistui jo tummahipiäinen nuori mies Valtsun takki päällä. Rekkien vieressä kävi pulina, kun toisetkin kokeilivat takkeja. Suomen kylmä sää oli yllättänyt pakolaisnuorukaiset.
Kun viime keväänä kulmille saapui ukrainalaisia, niin kaupaksi kävivät verkkarit, lenkkarit, yöpuvut ja astiat. Ja erityisesti lasten ja naisten vaatteet.
Pääsääntö on asettaa esille sellaisia tuotteita, joita itsekin ostaisi. Ei mitään krääsää, ei huonokuntoista, eikä iankaikkisen vanhaa. Niiden paikka on roskiksessa, Texvekseissä ja muissa. Tai voipa niille keksiä aivan uuden elämän. Vaikka käyttää askarteluun tai osana jotain aivan muuta hauskuutta. Ideointi on aivoja kutkuttavaa. Mietipä, mitä tekisit kasasta vanhoja ja erilaisia pannulappuja.
Vaatehuoneessa lepää melkoinen määrä vaatetta, joita en millään antaisi kenellekään. Tuota käytin, kun odotin Viliä, tuo oli päällä Sarin ja Jyrin häissä, tuo on niin ihanan värinen. Syitä on loputtomiin.
Joistain on aika jättänyt; on liian pieni, liian suuri, vääränmallinen, ei sovi väriltään kasvoihin…
Nyt maltoin jo panna rekille mekon, jolla olen monet hauskat hetket viettänyt ja tanssit tanssinut. Nyt se ilostuttaa jonkun muun elämää.
Minulla on ollut aikamoinen määrä kirjoja. Olen tilannut kirjakerhosta uutuuksia, ostanut kaupasta, kun en ole jaksanut jonottaa opusta kirjastosta.
Joidenkin tekstinikkareiden, kuten Laila Hietamiehen, Kirsti Mannisen ja Lucinda Rileyn sarjoja on kertynyt kosolti. Samoin Heli Laaksosen ja Sofi Oksasen teoksia.
Pohdin, kuinka monta kirjaa olen lukenut useamman kerran. Hirvisaaren (aiemmin Hietamies) kirjojen äärellä on tullut itkettyä ja mietittyä maailman menoa useamman kerran, mutta välissä on ollut vuosia ennen kuin olen niiden kannet avannut toistamiseen.
Viime syksynä laitoin kirjasarjoja ensimmäistä kertaa kirpputorihyllylle. Ne menivät kaikki kaupaksi.
Oksasen koskettavan Puhdistuksen jätin vielä kotiin. Ensi kerralla lähtee varmaan sekin, sillä sen rankkuutta en halua kokea uudestaan.
Astioista ja etenkin juomalaseista minun on kaikista vaikein luopua. Lasin kimmellystä, kauniita värejä ja muotoja voisin ihailla aina vaan uudelleen. Silitellä Faunaa ja Floraa, kumpikin Oiva Toikan aivoituksia.
Pikaripaljoudesta lähti jo osa muille juomareille.
Aukaisin keittiönkaapin ovet. Jos en viekään Ultima Thulea kirpputorille, vaan annan omille ja sisarusteni lapsille Tapio Wirkkalaa nimi- ja syntymäpäivinä.
Havahduin. Mikä kumma on, että puolet elämästään ihminen kerää jotain ja sitten loput elonpäivät jakaa niitä muille.
Merja Ryhtä
toimittaja