Olin todistamassa sukulaisen läksiäisiä eläkkeelle siirtymisen kynnyksellä. Juhlissa nostettiin maljoja, pidettiin puheita ja otettiin valokuvia. Ystävät ja yhteistyökumppanit vuosien varrelta tulivat onnittelemaan. Nyt on aikaa lapsenlapsille, puutarhanhoidolle ja leppoisammalle elämälle.
Juhlahumun keskellä jäin miettimään omaa elämänkaartani ja eläkeikääni. Tällä hetkellä yhteiskunta toivoo minun jatkavan työntekoa 69 vuoden ja seitsemän kuukauden ikään saakka. En osaa kuvitella millainen ihminen silloin olen tai mitä elämältäni silloin kaipaan. Ovatko viimeiset kymmenen vuotta leipätyössä – jos sellaista edes silloin on – olleet karmeaa kituutusta sairauksien ja yleisen leipääntymisen keskellä? Vai harmittaako minua tulla pois potkituksi, kun virtaa riittäisi vielä jatkaa vaikka 75-vuotiaaksi?
Eläkkeeseeni on vielä matkaa yli 30 vuotta, mutta muiden ihmisten siirtymäriitit saavat miettimään ajan kulkua. Lapsuuteni aikakäsitykseen kuului tunne monien asioiden ikuisuudesta ja muuttumattomuudesta. Mummu ei koskaan vanhentunut, syntymäpäivät olivat juhlia eivätkä merkkejä vuosien karttumisesta, kahden viikon joululoma oli lahjakirjoja lukiessa ikuinen ja kesäloma se vasta olikin kaiken mittaamisen ulkopuolella.
Sitten kun isovanhempieni sukupolvi kuoli, elämän liukuhihna nytkähti eteenpäin. En enää ole joku, jonka elämä on ikuisesti edessä. Minun ja kuoleman välissä on laskennallisesti vain vanhempieni sukupolvi. Toisaalta elämän liukuhihna ei olisi liukuhihna ellei takanani tulisi uusia sukupolvia.
Sitä en kuitenkaan tiedä, näkevätkö omat lapseni koskaan eläkepäiviä tai eläkettä tilillään. Ehkä he jäävät eläkkeelle vasta ensi vuosisadalla kypsinä kahdeksankymppisinä tai ehkä koko eläkkeelläolon idea on jo silloin romutettu. Sitä ennen selviää toivottavasti kuitenkin se, mitä 69-vuotias Virtanen tekee, kun aamulla ei tarvitse herätä kellon soimiseen.
Markus Virtanen
säveltäjä