Puhuin viime kolumnissani toistamiseen kesän viettämisen hankaluudesta. Tajusin, etten ole koskaan kirjoittanut syksystä. Se on kuitenkin kesän murhaava viikatemies, joka saa toistaa surmatyönsä vuodesta toiseen.
Syksy on monien inhokkivuodenaikoja. Koulut ja työt alkavat. Silloin sataa ja märät lehdet ovat jotenkin todella ällön näköisiä ja tuntuisia, vaikkei niitä kenkien läpi edes jalanpohjillaan tunne. Ne tarrautuvat nihkeästi kiinni kaikkeen ja ovat vaan ärsyttäviä.
Äitini vihaa syksyä niin paljon, että on opettanut minut pelkäämään sitä juhannuksesta lähtien. Kun olen toivottanut äidilleni hyvää juhannusta, hän on vastannut: ”Tästä se päivä alkaa lyhenemään”. Hän on ollut mestari huomaamaan kellertävän sävyt kesässä ensimmäisenä.
Olen aina ollut hieman katkera äidilleni tästä asenteesta, jonka olen häneltä perinyt. Minusta on aina tuntunut, että kesä on ohi jo kesäkuussa. Tänä vuonna kuitenkin aloin nähdä jotain hyvää tässä asenteessa.
Tuttavapiirini kriiseilee nyt syksyä. ”Kesä on loppunut, enkä tehnyt mitään!” ”En löytänyt heilaa, enkä edes uinut tarpeeksi”. ” Minun on tehnyt mieli töksäyttää ylimielisesti ”Senkin amatöörit, minä olen jo surrut tämän vaiheen ohitse”. Kun suree syksyä puolet kesästä, itse syksyn oikea saapuminen ei tunnukaan niin järkyttävältä.
Äitini oppien myötä, näin lajitovereitani rennompana syksyn vastaanottajana, olen koittanut fiilistellä syksyä. Jaan teille nyt fiilistelyni.
Syksy on parasta aikaa käyttää cooleja takkeja! Minulla on varasto täynnä upeita rotseja, jotka ovat suurimman osan vuodesta liian kylmiä tai kuumia. On nahka-, farkku- ja samettitakkia. Syksyisin voi vaan tyylitellä menemään.
Syksyisin alkaa arki. Arjen rutiinit tuntuvat yllättävän freshiltä levätyn kesän jälkeen. Rutiinin rytmittämästä elämästä tulee helpommin käsitettävät raamit, joiden puitteissa voi pitää huolta eri asioista, kuten siivoamisesta, liikunnasta ja ruuanlaitosta. Meinasin nukahtaa edellisiä asioita listatessani, mutta ne tosiaan ovat juttuja, jotka voivat kohentaa mielialaa ollessaan reirassa. Itselleni näissä asioissa petraaminen on paljon vaikeampaa, jollei ympärilläni ole arjen rutiineja.
On helpompi kuvitella lenkkeilevänsä pari kertaa viikossa, jos saumat moiseen on viikoittain samantyyliset. Toista se on kesällä, kun joka viikkoa uhkaa rutiinit hajottava mökkivisiitti tai reissu rokkifestareille.
Tämä kaikki rutiinin tuoma raamikkuus on ihanaa varsinkin näin syksyllä, kun ei ole ehtinyt kettuuntua toistuvaan arkeen.
Toistuvasta arjesta puheen ollen, minusta syksyssä ja sen viikko viikolta tummenevassa tunnelmassa on ihanaa tietty pysyvyyden tunne. Niin lohduttomalta kuin se tuntuukin, tätä pimeyttä ja arjen looppia kestää todella pitkään.
Kesällä olen ollut aivan tuli perseessä, koska jokainen aurinkoinen päivä on tuntunut potentiaalisesti viimeiseltä. Jos jostain voin nyt olla varma, niin pimeys on ja pysyy.
Siinä on tiettyä rauhoittavuutta.
Kun hankin tunnelmalliset kynttilät ja valot kotiini ja pihalleni, tiedän, että voin ihailla niitä sellaisenaan, lähes vauvaa masussa kannettavan ajan edestä. Jos kyllästyn kynttiläasetelmaani, voin itse päättää, milloin muutan sitä. Tätä eivät sanele sää eikä ympäröivät tekijät.
Pysyvyys helpottaa myös suhtautumista erilaisiin päiviin. Kun on paska tiistai töissä ja iltajoogassa, jota en muuten harrasta, voin olla varma, että on lukuisia mahdollisuuksia kokea parempi vastaavan ohjelman tiistai. Tämä on itse asiassa itseäni aika suuresti helpottava ajatus. Tuntuu, että alkavan kaamoksen aikana on paremmin aikaa huonoille päiville epäonnistumisineen ja takkuiluineen.
Joskus ei ole fiilistä mennä lauantaiseen saunavuoroon, toisinaan päätä särkee torstaina. Flunssakaan ei harmita niin paljoa kuin kesällä. Nämä eivät ole teoriassa mistään pois. Uusi pimeä syysviikko tulee nurkan takaa kuitenkin. Tässä pysyvyydessä on enemmän tilaa olla.
Mitäs muuta hyvää syksyssä on? Syksy on omaan makuuni myös kaunein vuodenaika, siis aurinkoisena päivänä. Siinäpä kaikki. Voi ei apua, kesä on ohi!
Henrik Illikainen
muusikko