Mitä kuuluu 7 laudaturin ylioppilaalle?

0
Emma Lehtistä kiinnostaa tutustuminen eri kulttuureihin ja kielten opiskelu, joiden kautta ymmärtää muita ihmisiä paremmin. Hän pyrki opiskelemaan kauppakorkeaan, sillä sitä kautta hän arvelee olevan enemmän mahdollisuuksia toteuttaa tulevaisuuden haaveitaan.

Mitä kuuluu Someron lukion kasvatille ja seitsemän laudaturin ylioppilaalle Emma Lehtiselle?
Hän kirjoitti Someron lukiossa äidinkielen, pitkän matematiikan, englannin, ruotsin, lyhyen ranskan, biologian ja yhteiskuntaopin; kaksi oppiainetta viime syksynä ja loput viisi tänä keväänä.

Lehtinen aloitti nyt syksyllä opinnot Aalto-yliopiston Kauppatieteiden kandidaattiohjelmassa.

– Opinnot alkoivat elokuun lopussa ja uusi arki on lähtenyt kivasti käyntiin.

– Olin odottanut muuttoa Helsinkiin jo pitkään. Kesällä käytin paljon aikaa asunnon etsimiseen, sillä kilpailu erityisesti yksiöistä pääkaupunkiseudulla on kovaa. Onneksi kiva asunto kuitenkin löytyi!

Tapahtumantäyteisen orientaatioviikon jälkeen Lehtisen opinnot ovat alkaneet täysimittaisesti.

– Luentoja minulla on tällä hetkellä kuusi kappaletta viikossa ja monenlaisia raportteja, ryhmäesseitä ja Case-analyysejä on jo työn alla. Lukion oppitunteihin verrattuna luennot joille osallistuu jopa yli 300 opiskelijaa ovat hyvin erilaisia, mutta uuteen opiskelumalliin on kuitenkin tottunut melko nopeasti.

– On mukavaa päästä opiskelemaan muiden opiskelijoiden kanssa paikan päälle kampukselle, sillä Aalto-yliopiston opiskelutilat ja luentosalit ovat todella upeita.

– Tämä on melko suuri yliopisto, joten opiskelijoille on tarjolla myös hyvin monenlaisia kerhoja aina purjehtimisesta sijoittamiseen, ja erilaisia aktiviteetteja ja tapahtumia järjestetään lähes päivittäin. Tekemistä siis riittää jo pelkästään yliopiston puolesta, mutta tietysti Helsinki on muutenkin täynnä kaikenlaista tekemistä ja koettavaa.

– Aallossa opiskelee myös muita somerolaisia, ja heihin on ollut kiva törmäillä tapahtumissa ja käytävillä, kertoilee Emma Lehtinen uudesta elämänvaiheestaan.

———-

Lisäksi Emma Lehtinen sai kirjoitustaidon yo-kokeesta täydet 60 pistettä. Tässä hänen kirjoituksensa:

Kielitaidon merkitys:

 

Tie ihmisen sydämeen käy kielen kautta

Jos puhut ihmiselle kielellä jota hän ymmärtää, viesti menee hänen päähänsä. Jos puhut ihmiselle hänen omalla kielellään, viesti menee hänen sydämeensä. Tämä Nelson Mandelan lausahdus pyörii mielessäni usein. Olen läpi elämäni ajatellut monipuolisen kielitaidon ihailtavana ja tavoiteltavana asiana, ja monille kielitaito viestiikin korkeasta statuksesta tai älykkyysosamäärästä. Kleopatrankin uskotaan puhuneen ainakin yhdeksää eri kieltä. Miksi kuitenkin nykyään kielitaidon merkitystä vähätellään yhä useammin?

Opin lukemaan neljävuotiaana ja siitä lähtien minulla on ollut halu uppoutua erilaisten kielten maailmoihin. Ala-asteella äidinkieleni rinnalle liittyivät ruotsi ja englanti, ja nykyisin sanavarastoani täydentää myös ranska. Useamman eri kielen opiskelu ei kuitenkaan ole enää nykyisin yhtä itsestäänselvää kuin vielä muutama vuosikymmen sitten. Tätä pohditaan myös Maija-Leena Nissilän ja Tiina Tikkasen artikkelissa ”Kieltenopetus kuihtuu – mikä neuvoksi?” (Opettaja-lehden verkkosivut 28.1.2021). Artikkelissa käsitellään muun muassa kielten opiskelua ala-asteella ja kansalaisopistoissa, sekä pohditaan englannin kielen ylivaltaa, joka on ajanut erityisesti monet pienemmät eurooppalaiset kielet ahdinkoon. Artikkelin mukaan vuonna 2005 lyhyen kielen kirjoitti ylioppilaskokeissa 18 000 kokelasta. Vuonna 2019 kirjoittajia oli enää 3 900. Itsekin viisi vuotta ranskaa opiskeltuani olin vähällä lopettaa, sillä tulevaisuuden tavoitteenani olivat lääketieteen opinnot, ja ranskan kielestä saadut pisteet olisivat todistusvalinnassa olleet yhtä tyhjän kanssa. Eilen istuin kuitenkin tässä samaisessa salissa kirjoittamassa tuota rakkauden kieltä hymyssä suin.

Ranskan kieli pysyi lukujärjestyksessäni lopulta lukuisista eri syistä. Yksi niistä on sen tarjoamat edut työmarkkinoilla, joista Nissilän ja Tikkasen artikkelissakin mainitaan. Artikkelissa kuullaan Elinkeinoelämän keskusliiton johtaja Riikka Heikinheimoa: ”Yritykset lähtevätkin pääsääntöisesti siitä, että työnhaussa suomen, ruotsin ja englannin hyvä taito on itsestäänselvyys.–” Ei siis ole mitenkään poikkeuksellista, että osaa puhua suomea, englantia ja ruotsia. Ranska puolestaan on tällä listalla lisä, jota työnantajakin arvostaa. Yksilötason lisäksi tässä kiihtyvällä tahdilla globalisoituvassa maailmassa monipuolinen kielitaito on avainroolissa valtioiden välisen yhteistyön saumattomalle toiminnalle. Esimerkiksi työskennelläkseen Euroopan unionissa ei riitä, että puhuu suomea ja englantia, ja jotta yhteistyö kansainvälisissä organisaatioissa pysyisi edes nykyisellä tasollaan, on kielten opiskelun jatkuttava ja lisäännyttävä entisestään. Muun muassa Euroopan unionin on jo pitkään katsottu kärsivän demokratiavajeesta, enkä usko, että esimerkiksi englannin kielen ylivallan kasvattaminen veisi unionin integraatiota yhtään parempaan suuntaan. En varsinkaan nyt, kun Brexit pyyhki Britannian mukana merkittävän määrän englannin kieltä pois EU:n kartalta ja päätöksentekoelimistä. Jos englannin kielen asema Euroopassa tästä huolimatta jatkaa kasvuaan muiden kielten kustannuksella, voi ”moninaisuudessaan yhtenäinen” Euroopan unioni olla hajoamisen partaalla. Kun itsepäisiksi kielensä puolustajiksi leimatut ranskalaiset eivät suostu neuvottelemaan yksinomaan englanniksi, katkeavat viimeisetkin kommunikointiyhteydet päätöksentekijöiden väliltä.

Opettaja-lehden artikkelissa korostetaan myös saksan kielen merkitystä, sillä Saksa on Suomelle tärkeä vientimaa. Kielitaidon merkitys korostuukin erityisesti kaupankäynnissä: ostaminen onnistuu kyllä lähes millä tahansa kielellä kunhan rahaa on mukana pelissä riittävästi. Myyminen sen sijaan sujuu parhaiten tai toisinaan jopa ainoastaan vientimaan omalla kielellä. Kauppakumppanin kielen hallitseminen viestii yhteistyöhalusta ja aidosta kiinnostuksesta, eikä tämä sääntö rajoitu vain kaupantekoon. Kuitenkaan tämäkään monipuolisen kielitaidon tarjoama etu ei vaikuta olevan riittävä kannustin nuorille aloittaa tai jatkaa kielten opiskelua.

Jos kielitaidolla siis on lukuisia etuja niin sosiaalisesti, taloudellisesti kuin aivojen resilienssinkin kannalta, miksi varsinkin monet suomalaiset väheksyvät monipuolista kielitaitoa? Onko suomalaisilla kenties pelko omalaatuisen ja melko pienen suomen kielen katoamisesta? En usko, sillä samat nuoret, jotka mieltävät ruotsin kielen opiskelun ”pakkoruotsiksi” ja tyrmäävät lyhyiden kielten opiskelun lukiossa, ujuttavat puheeseensa sujuvasti ja häpeilemättä niin kutsuttua ”fingliskaa”. Englantia pidetään Suomessa yhä edelleen yleispätevänä kielenä vaikka sitä ei puhuta täysin sujuvasti edes jokaisessa maanosassa. Lukuisissa maissa tällä ”lingua francalla” ei pärjääkään hotellin respalta pidemmälle. Yksiselitteistä ja kaikenkattavaa syytä kieli-innostuksen laskuun ei siis ehkä koskaan löydetäkään. Olisikin siten kenties syytä alkaa pohtimaan tämän ilmiön seurauksia ja etsiä niihin ratkaisuja, sillä tässä kielten ja kulttuurien sulatusuunissa me suomalaiset jäämme melko nopeasti muiden jalkoihin, jos sokeasti laskemme kielitaitomme englannin varaan, puhumattakaan pelkästä suomen kielestä.

Kielitaidon arvokkuudesta tulisikin keskustella jostakin aivan toisesta näkökulmasta sen taloudellisten ja statusta nostattavien hyötyjen puntaroinnin sijaan. Kieli on loppujen lopuksi paljon enemmän kuin vain väline jonkin asian saavuttamiseksi; se on keino ilmaista ja toteuttaa itseään, ja mitä useampaa kieltä osaa, sitä enemmän itsestään voi myös antaa. Maailmastakin saa kymmenellä kielellä huomattavasti enemmän irti kuin vain yhdellä. Tämän kiteyttää katkelma Tito Collianderin omaelämäkerrasta ”Lapsuuteni huvilat” (Bevarat 1964, suomentanut Kyllikki Härkäpää 1967): ”Ihminen ei ollut kieltä varten, vaan kieli ihmistä varten.” Katkelmassa Colliander kuvaa lapsuuttaan jonkinlaisena kielten sekamelskana, jossa ”Arkipuheen sanat ja ilmaukset otettiin mistä kielestä milloinkin. Ne valittiin sen mukaan, mikä huvitti ja tuntui mukavalta.” Tällainen asenne puuttuu nyky-yhteiskunnasta. Rohkea kielillä leikittely on harvinaista ja katoavaista, ehkä pelättyäkin. Tämä voi toki olla viesti jostain yhteiskunnallisten rakenteidemme syvällisemmästä kieroutuneisuudesta, kuten siitä, että virheitä ja ajan tuhlaamista pelätään suorituskeskeisessä maailmassamme päivä päivältä enemmän. Opiskelijoilla on kiire koulunpenkiltä työelämään, joten ”turhan” kielen opiskelu ihan vaan vaikka omaksi iloksi on syytä unohtaa. Virheettömyyttäkin odotetaan aina ulkonäöstä kielenkäyttöön asti kaikilta, oli kyse sitten elokuvatähdestä, pääministeristä tai rivikansalaisesta, eikä siten Collianderin kuvailemaa kielenhuoltonäkökulmasta kankeaa ”mongerrusta” katsota hyvällä.

Tässä hektisessä ja muuttuvassa maailmassa myös kielten sisältö, käyttötavat ja tarve suhteessa toisiinsa vaihtelevat. Itse näenkin kielen ikään kuin värityskirjana. Se on tylsä ja mustavalkoinen, jos ihmiset eivät rohkeasti muokkaa ja käytä sitä. Useiden eri kielten osaaminen tarjoaa yksilölle laajemman kirjon keinoja, joilla tätä kielten kirjaa värittää. Kuten Collianderin omaelämäkerrassakin todetaan, jokaisessa kielessä on kaiken lisäksi lukemattomia sanoja ja sanontoja, joita ei voi kääntää ilman niiden merkityksen haalistumista. Esimerkiksi englannin kielen sana ”social distancing” ja tanskan kielen ”hygge” eivät taivu suomen kielelle juuri mitenkään. Paras mihin pystymme lienee ”sosiaalisen etäisyyden pitäminen” ja ”tanskalainen kotoisa tunnelma”. Juuri tämän vuoksi koen, että kaikista monipuolisen kielitaidon eduista huolimatta sen merkityksen ydin ja tärkeys piilee siinä, että se antaa jokaiselle mahdollisuuden ilmaista itseään monipuolisemmin ja yhä laajemmalle yleisölle. Toivonkin, että jonain päivänä osaan vielä useampia kieliä, joilla voin puhua ihmisille niin, että viestini menee heidän sydämiinsä asti.