Kohtasin julkimon, Antti Holman ! Minä olen tiennyt hänet jo kauan ennen Haluatko miljonääriksi -ohjelmaa, kun näin hänen Johtaja-monologinsa vuonna 2012. Voisin väittää olevani alkuperäisfani ja olen ajatellut, etten jättäisi tätä seikkaa epäselväksi, jos tieni kohtaisi idolini kanssa.
Näin kävi kauniina mutta hiostavana hellepäivänä Helsinki-Vantaan lentokentällä. Minun matkalaukkuni oli kadonnut aiemmalla matkallani, ja ajoin autolla kentälle sitä hakemaan. Lentokentillä on pikaparkkipaikkoja, ja tällainen toimi julkkiskohtaamiseni tapahtumalokaationa.
Palasin autoni rattiin hoidettuani asiani kentällä. Ennen kuin ehdin avainta kääntää, huomasin, kuinka porottaneen auringon eteen pysähtyi veistoksellinen miesvartalo. Hahmo näyttäytyi vastavalossa alkuun tunnistamattomana siluettina, mutta kun tarkensin katsettani, tunnistin: Antti Holma!
Antti oli pysähtynyt autoni eteen seisomaan. Hänen hakeutuva katseensa pysähtyi minun autostani takavasemmalle. Katse vakavoitui. Antti huokaisi syvään.
”Ei hemmetti, Antti on pahalla päällä”, kuumottelin. Tässä tilanteessa ei kannattanut mennä fanikuvaa kyselemään. Antti käveli autoni ohi ja istuutui autoni takana olleeseen Bemariin.
Otin puhelimeni ja lähetin videoviestin kumppanilleni. Kuvasin autoni taustapeilistä näkyvää Bemaria ja hykertelin kameralle: ”Hei, et ikinä usko, mutta Antti Holma on tuossa autossa!”
Aloin kuumottelemaan: ”Kuvittele, jos peruuttaisin samaan aikaan kuin Antti, ja meidän autot törmäisivät perät edellä. Antilla on selkeästi paha päivä ja se vihaisi mua loppuelämäni!” Kumppanini rauhoitteli.
Tutkailin taustapeiliäni tarkkaillen, milloin Antti tekisi siirtonsa ja peruuttaisi. Antin peruutusvalot eivät ottaneet syttyäkseen. Päätin toimia. Hengitin syvään ja antauduin kohtalon käsiin.
Ei törmäystä. Autoni oli onnistuneesti parkkeerattujen autorivien välissä. Lähdin valuttamaan autoa eteenpäin. Vilkaisin takapeiliä ja huomasin, että Antti oli tehnyt samoin. Hän ajoi perässäni.
Minä ja Antti luikertelimme parkkipaikalla peräkanaa kunnes saavuin puomille. Avasin ikkunan hoitaakseni lippubisnekset, jotta saan puomin ylös. Hämmästyksekseni lippumötikässä möllötti vain kaiutin ja sen alla yksi nappula. En löytänyt aukkoa tai lisänappulaa, josta tulostaa parkkilippua.
Hätäännyin. Katsoin taustapeiliä ja huomasin, kuinka Antti rummutteli rattia kärsimättömänä. Aloin tajuta tilanteen. Lippu olisi pitänyt hoitaa kentällä, eikä puomilla. Panikoin. Kauhuskenaarioni Antti Holman raivostuttamisesta alkoi vaikuttaa todennäköiseltä.
Huomasin, kuinka Antin taakse oli kertynyt lisää autoja jonottamaan. Minä olin tukkeena. Etsin ratkaisua hädissäni. Mietin kauhuissani, kuinka saattaisin joutua nousemaan autostani ja pyytämään Anttia väistämään, jotta pääsisin pois puomin tieltä. Kuvittelin, kuinka Antti raivoaisi minulle verbaalisti sähäkkään tyyliinsä.
Katsoin puomin edustalla olleen mötikän yksinäistä nappulaa. En voinut muuta kuin painaa. ”Piip, piip”, mötikkä ilmoitti. ”Haloo, kuinka voin auttaa?”, kysyi huonon kaiuttimen särkemä kohtelias ääni.
Paniikkini purkautui ja sönkötin aivan liian ripeästi: ”Autoni on jumissa täällä, en muistanut ottaa lippua ja Antti Holma on mun takana vihaisena. Tänne on kertynyt jonoa! Mitä mä teen?”
Ääni mötikässä vaikeni ja aistin hämmennyksen. Kuulin syvän huokauksen, joka kuulosti varmasti samalta kuin Antin vastaava autoni edustalla. ”Päästän sinut tällä kertaa nyt menemään, mutta muista seuraavalla kerralla hoitaa lippu sisällä”, mötikkä puhui kuin lapselle. Huusin ilosta ja painoin aivan liikaa kaasua siihen nähden, kuinka pohjassa pidin kytkintä.
En päässyt koskaan kertomaan Antille, millainen tosifani olen, muttei kohtaamisemme huonosti päättynyt. Päädyimme ajamaan samaa matkaa Kehä III:sta pitkin toisiamme vuorotellen ohitellen. Tiemme erkanivat vasta Kehä I:sen kohdalla ja niitä yhteisiä kilometrejä muistelen uurnaan asti!
Henrik Illikainen
muusikko