Olipa kerran äiti, keltatukkainen. Äidille heitettiin idea, joka alkuun kuulosti äärimmäisen hämmentävältä. Ai ettäkö pitäisi pakata laukku ja lähteä tyttökavereiden kanssa keväthangille Leville. Ja vielä ilman omia pieniä palleroita ja aviomiestä. Ei tule kauppoja. Myös aviomies oli sitä mieltä, että jos vaan jäisit kotiin.
Elettiin vuotta 2018. Viimeiseen viiteen vuoteen oli sisältynyt kaksi poikaa. Jälkimmäinen kantoi universumin valvottavimman vauvan titteliä. Mutta kaikella rakkaudella tätä oli meidän Kusti! Yöt ja päivät katkonaisten unien kanssa puskettiin äitihormoonien ja sisun voimalla. Siinä samalla puserrettiin pystyyn rakkaista rakkain Hegen Salonki.
Salonki oli pyörinyt muutamia kuukausia, jona aikana pienokaiset telmivät päivät hoidossa. Arki sai säpinää uusilla aikatauluilla, hukassa olevien kurahanskojen ja perheen roolijakojen avulla. Nyt perheessä oli töitä tekeviä kaksi, sekä kaksi tahtipuikonheiluttajaa, jotka rytmisesti olivat kuin aurinko ja kuu.
Tottahan kuvioon kuului myös melko reippaasti päiviä sairastelevien lasten kanssa. Vuorotellen tietenkin. Siinä meinasi tulla oikein hiki, muutamankin kerran, kun luovittiin tukkatöitä, isin töitä, lääkärireissuja ja lapsia edes sun takas. Ja lopuksi säädettiin vielä vähän lisää, kun vatsatauti sai kiinni myös äiti-ihmisen kesken työpäivän.
Viimeinen lisämauste oli silloisen Pimu-koiran äkillinen ja hengenvaarallinen kohtutulehdus. Kipeät lapset jäivät kotiin veljeni puolison sekä serkkutyttöjen kanssa ja minä painelin rivakasti eläinlääkäriin. Volvo ujelsi kuljettajansa kanssa jo melkoisesti, kun sopivan eläinlääkärin pytingit Halikossa alkoivat häämöttää. Vielä vähän kauemmin jos olisi odoteltu, kotiin tuomisina olisi ollut kasa tuhkaa. Nyt kuitenkin oli mukana repullinen onnea, ja ehkäpä myös yläkerranisännän apuja, kun rakas koiruus saatiin kotiin pelkkien leikkaushaavojen kanssa.
Sillä aikaa kun koiraa hoidettiin, Volvon nokka otti jälleen suunnaksi Someron. Matkalla toisella puolen Suomea olevalle aviomiehelle itkunsekainen ja helpotusta huokuva puhelinsoitto. Somerolla kipeät lapset autoon ja lääkäriin. Nyt tarvittiin erikoislääkäriä lapsen korvatulehduskierteeseen. Illalla kotiin ajellessa mielessäni kävi ihan oikeasti, että ”ristus, mikä reissu, mutta tulipahan tehtyä.”
Näistä elämän pyörteistä ei olisi niin vain selvitty, jos mukana ei olisi ollut rautaisen lujaa tukiverkkoa. Sama tukiverkko jatkoi uurastustaan seuraavinakin päivinä, jotta tämä yrittäjä-äiti pääsi purkamaan omat työrästit ja tienaamaan perheelle rahaa maitokauppaa varten.
Tämän tapahtumaketjun jälkeen reissu tyttöjen kanssa rupesi kuulostamaan kaikilla mittareilla mitattuna jo melko tarpeelliselta. Myös aviomies oli samaa mieltä.
Ja niin sitä lähdettiin, Finnairin sinivalkoisin siivin kohti Kittilää! Viikkoon Levillä mahtui tärkeät ihanat naiset, useita kymmeniä hiihtokilometrejä, hienoja ilmalentoja ja tiukkaa laskua rinteessä, lasketteluopettajat Ellu ja Silja mukana hokien ”perse, povi, perse, polvi”.
Lähdettiin huiputtamaan myös Kätkätunturia, mukana tietenkin laavumakkarat. Laavusta ei näkynyt kuin katto, mutta maisemat tunturin huipulla oli siinä määrin upeat, että eipä siinä harmittanut kylmät makkaratkaan. Ei haitannut myöskään -25 asteen pakkanen aamuseitsemältä, kun juoksukenkiä jalkaani sujautin. Upeista upein auringonnousu, luminen usva, narskuva lumi kengän alla, hiljaisuus. Fantastista.
Ja tässä kohtaa valehtelisin, jos väittäisin, ettei after ski:iin pöydillä olisi bailattu sydämen kyllyydestä. Siksi en ala mitään väitelläkään.
Ja kyllä nautin joka hetkestä, olin todella tämän tarpeessa. Useasti olen itseäni kiittänyt siitä, että ”uskalsin” heittää arjen hanskat Isi Mäkisen hyppysiin. Hän hoiti hommansa erittäin mallikkaasti omalla tavallaan.
Nyt perheessä on yksi kullannuppu lisää ja jälleen oli muutaman päivän Ruskaretki Leville tiedossa. Monen painiskelun jälkeen olen kiitollinen itselleni, että luotin ja lähdin. Äijät hoiti homman kotiin hienosti. Miksi edes ajattelinkaan, että homma ei olisi sujunut?
Miksi kuvittelenkaan olevani korvaamaton tai ette isällä olisi oikeus ottaa vetovastuuta ja vetää arkea läpi omalla tyylillään, ilman että olen määräämässä minkälaiset vaatteet tänään puetaan tai että missä päivän kohdassa on tilaa imuroinnille. Hänellä on myös oikeus kasvaa isänä ja ihmisenä.
Tälläkin kerralla Lappi tarjoili pohjoista kauneutta, josta en varmasti saa ikinä tarpeekseni. Henkeäsalpaavat maisemat tunturien huipulla, lounasseurustelut porojen kanssa ja hiljaisuus, sekä ennen kaikkea ne hetket kun yhdessä porukassa, kun elämän murheisiin koitetaan saada tolkkua. Siinä meni yksi ja useampi roska silmään.
Saatiin silmiin kyllä myös ihan laitalaista kuraa, kun hypättiin sähköpyörien satulaan ja annettiin mennä oikeen vaan niin kovaa kyytiä tunturia ylös, alas ja ympäri. Tässähän sitä vasta on laji, jossa toden totta tuntee elävänsä. ja kotiintuomisina oli komeat mustelmat peräosastolla.
Ja vaikka tämä reissu ei tarjoillut railakasta bailaamista, syystä että muutama bilehirmu eksyi matkalla kentälle, ei tässä kohtaa harmita sekään. Hyvälle unelle oli isosti tarvetta ja siitä todella sai nauttia. Huikeasta reissusta ystävien kanssa ammennetaan lisäbuustia arkeen vielä pitkään.
Elämä on liian lyhyt katkeroitumiselle, uhriutumiselle ja sellaisille päänsisäisille kuvitelmille, että vain minä ja minun tapani on oikea tapa elää elämää.
Suosittelen lämpimästi kaikille astumaan omasta tutusta ympyrästä ulos, tutkiskelemaan ennakkoluulottomasti ja itsevarmasti omaa sisintä fiilistään, sekä karvan verran kyseenalaistamaan omaa elämäänsä. Elämä saattaa yllättää.
Se on selvä. Aina.
Heidi Mäkinen
yrittäjä