…eletään, eletään ja ihmetellään. Onpa eletty ennenkin, nähty ja koettu, mutta mittakaava tuntuu muuttuneen. Tähän voisin ovelasti, vanha jäärä, syyttää siitä kaiken syliin tuovaa nettiä. Vaan en syytä, elelen vain rauhassa pienessä mittakaavassani. Tarkemmin sanoen se on 1:12,5 eli nukketaloaskartelijan panos maailmanjärjestykseen.
Ja jos mörköjä kaikesta huolimatta uhkaa tulla häiritsemään, niihin pätee lasten kanssa hyväksi koettu konsti. Kurkista illalla kaikkiin komeroihin ja piirongin laatikoihin ja sänkyjen alle, kerää tiukkaan syliotteeseen löytyvät otukset ja kanna ne pesukoneeseen. Kansi vielä tiukasti kiinni, niin siellä pysyvät eivätkä häiritse viattoman pienen ihmisen unta.
Olen törmännyt elämässäni moniin auktoriteetteihin. Eräs heistä totesi, ettei CV:ni ole johdonmukainen. Kuinka se voisi olla, jos johtolankana on ollut, paitsi elämästä selviäminen noin yleensä kohtuukunnossa, myös uteliaisuus?
Olen opiskellut yhtä ja toista mielenkiintoista, harrastanut sitä ja tätä ja vähän tuotakin, ollut töissä hyvin erilaisissa työpaikoissa, palvellut ihmisiä omalla toiminimellä, koetellut rajoja milloin milläkin tavalla.
Talkoisiin ja yleensä palkattomaan työhön olen käyttänyt elämäni rikkaimmat ajat. Rikkaimmat, kyllä, sillä kokemuksia, tekemisen iloa ja jakamisen taikaa ei voi rahalla mitata.
Olen asunut 18 paikkakunnalla Etelä-Suomessa, yhteensä 33 asunnossa, joista tämä kotoisa Somero on toistaiseksi ja toivottavasti lopullisesti viimeinen.
Ja miksikö näin ajattelen? Pakko myöntää, että vanhuuseläkeläisen ikä ja useampi työsuhteen irtisanonut selkänikama yrittävät suitsia menemisen intoa. Täällä oman kokoisessa kaupungissa eivät välimatkat kuitenkaan estä tarttumasta toinen toistaan mukavampiin mahdollisuuksiin osallistua. Live-elämää parhaimmillaan. Moittia ei voi mitään muutakaan. Kiitän ja hämmästelen aina vaan uudestaan nopeasti, juohevasti ja ystävällisesti toimivia sekä kaupungin että yksityisiä palveluja.
Karjalaisgeeninen höpöttäjäminä tutustuu helposti, mutta ei aina muista nimiä, mikä toivottavasti näin anteeksi annettakoon. Kun tässä taannoin jouduin/pääsin lehteen haastatteluun, huomasin ilokseni tervehdykseen nousevia käsiä, ja juttuseuraakin löytyi.
Tuli taas toteen näytetyksi vanha sanonta: ”Apina ei tunne ketään, mutta kaikki tuntevat apinan.” Terve vain, olen siis Jaana, jo seitsemän kaukana asuvan lapsenlapsen mummi, ja teidät opin pikkuhiljaa tuntemaan!
Tarinoita Somerolta -kurssi on mainio tapa tutustua. Vaikken ole täältä kotoisin, juureni ovat syvällä suomalaisessa maaseudussa. Talonpoikaisjärkeä minuun juurruttivat kaikentaitava isoäitini ja pitkään vanhanapoikana viihtynyt enoni, jotka viljelivät pientä tilaa Luumäellä Kymenlaaksossa.
Muistan nukkuneeni joskus päiväunia nupopäisen, kiltin Hella-nimisen lehmän vieressä puhtailla oljilla. Myöhemmin häälahjaksi saamani lehmävasikan karsinaa kalkitessani sain elinikäisen arpimuiston kalkin polttaessa rannetta työtakin kalvosimen alla.
Elintapa oli mitä vahvimmin luomua, vaikkei sille silloin osattu tai tarvittu antaa erityistä nimeä. Itse tehden, luonnonrytmissä aikaa käyttäen kaikki hoitui. Vettä ja energiaa säästettiin luontevasti, ja sitä tärkeintä eli aikaa tuntui riittävän. Sitä riitti antaa lapsillekin, ystäville, satunnaisille taloon poikkeaville.
Kaikissa töissä oltiin mukana porukalla, pienemmillekin riitti asiallista puuhaa voimien mukaan. Omat lapseni poimivat kurahousuissaan talkooperunoita hiekkaämpäreihinsä, ja jos jokunen matonen eksyi joukkoon, niitä kasvoi muhevassa maassa lisää.
Pienoinen yhtymäkohta Someroon löytyi minunkin sukuhistoriastani. Isoäitini sisko Saima -täti asui miehensä August Kustaanpoika Saarisen (s. 3.6.1903) kanssa Somerolla, ja äitini polki pyörällä heidän luokseen turvaan Kannaksen rintaman murtuessa jatkosodan lopulla. Äitini oli silloin vajaat parikymppinen työtyttö, maatiloilla apuna miesten ollessa rintamalla. Länteen oli kehotus lähteä, eikä paljoakaan lännemmäksi olisi enää päässyt.
Säilyneessä kuvassa August eli Aku-setä on nuorena miehenä sotilasasussa. Aku ja Saima menivät naimisiin tapaninpäivänä 1936. Saima oli miestään kymmenen vuotta vanhempi. Suvussa piilee naisenergiaa?
Isäni pappis-, opettaja- ja runoilijasuvun puolelta tulleet taipumukseni voisin kiteyttää hiljaisuushakuisuudeksi. Vastapainoa olla pitää, eikä keho jaksa palvella ilman mielenhuoltoa.
Liekö isän puolelta tullut sekin ominaisuus, jonka isosetäni ilmaisi runossaan: ”Perinnökseni, poikani, annan tyhjät taskut ja isänmaan…” Raha riittää siihen, mihin sen haluaa riittävän. Kuten pikku kodin remonttiin.
Lopuksi rustaan muutaman säkeen minäkin.
Pieni on ihminen luonnon sylissä.
Hiljaisissa kylissä
asustaa
rauha ja sanaton mahti.
Portilla torkkuu unelias vahti…
Juuret on mulla vahvasti maassa.
Lehmien haassa
temmelsin pitkään.
Kaupunkielämää maistelin aikani,
totesin: maalla on sittenkin paikkani.
Metsään on mulla tunne syvä.
Siellä on hyvä
aikaansa viettää
reppua kantaen, patikoiden,
kulkien ylitse purojen, soiden.
Terveys ja kunto on tärkeä.
Siinä on järkeä:
muista kohtuus.
Meidät on tänne ihmisiks luotu,
runsaasti kaikkea nautittavaks suotu.
Kirjat on mulle elämisen ehto.
Niillä jo kehto
lie vuorattu…
Vaikka jalat on tiukasti pinnalla maan,
siitä pääsee lentoon – terve vaan!
Jaana Kekki
