Teimme mieheni Kaitsun kanssa remonttia. Ajatuksena oli kiinnittää seinään paksuja ja leveitä tuppeen sahattuja lankkuja. Painoivat kuin synti.
Tällaisina hetkinä, kun on huonot työasennot, huonot työkalut ja todella painavat materiaalit, pitää osata olla hiljaa tietyissä tilanteissa.
Ääriolosuhteissa ei kannata huomautella, että ruuvi ei nyt ehkä mene ihan suoraan tai juuri siihen kohtaan kuin haluaisi.
Toisaalta myös mieheni kertoi jälkeenpäin ihmetelleensä suunnittelemaani penkkisyvennystä tehdessään, että ei yhtään tajunnut, mitä hänen siihen piti rakentaa, mutta päätti, että ”tehdään nyt vaan niin kuin Sari sanoo. Puretaan ja korjataan sitten myöhemmin.”
Yhteistä taivalta on takana jo niin kauan, että vältyimme tällä kertaa työrukkasten viskomiselta ja saimme jopa aikaiseksi mielestämme upean huoneen.
Meillä tehdään niin töitä kuin notkutaan huvikseenkin läppäreillä. Joskus tulee tiskejä ja ruokia keittiössä raivatessa huudeltua viereiseen huoneeseen koneella istuvalle miehelle, että apukin kelpaisi. Kun ei saa vastausta, alkaa kismittää. Kun ei saa vastausta siihenkään, että ”voisitko edes vastata”, alkaa jo pinnaa kiristää.
Ja kun vielä kerran koittaa, saa kipakan hermostuneen vastauksen, joka koskee jollain lailla työrauhaa.
”No, mistä ihmeestä voin tietää, että teet töitä, etkä katsele naapurin Mikan lähettämiä hauskoja videoita!”
Tässä vaiheessa tilanteesta saa helposti riidan aikaiseksi, jos vain haluaa…
Tiedän hyvin itsekin, että kun oikein kunnolla keskityn koneella töihini, kaikki taustalta kuuluvat äänet ovat sameaa muminaa, melusaastetta, johon ei reagoi millään tavalla. Oli sanojalla sitten kuinka tärkeää asiaa tahansa.
Koska mieheni on yrittäjä, jolle työ ja koti ovat yksi ja sama paikka, hänen niskaansa tulee sälytettyä joitakin kotihommia vain siksi, että hän työskentelee kotona. Ei tule mieleen, että kotona olo ei hänelle ole sama asia kuin vapaa-aika.
Ja kun sitten itse tulee rättiväsyneenä toimituksesta kotiin, näkee ensimmäisenä: ”Et sitten ehtinytkään tänään imuroida.”
”Enpä ehtinyt, en.”
Ja jälleen on tuhannen taalan paikka valita, miten homma sen illan osalta jatkuu.
Joskus ihmettelen, miksi joissakin herkissä tilanteissa valitsee tieten tahtoen polun, jonka tietää johtavan tuhoon. Kaataa bensaa liekkeihin. Toisaalta kai ihmisen on hyvä välillä purkaa paineitaan, ja mikäs sen parempi kohde kuin se kaikkein lähin ihminen.
Onneksi, vaikka meillä räjähdetään nopeasti ja voimakkaasti, myös lepytään jokseenkin saman tien.
Mutta pian koittaa taas uusi mahdollisuus…
”Oli taas pyykinpesukoneessa pari sun paperinenäliinaasi, laitanko kuivumaan?”
Sari Merilä
päätoimittaja