Eilen sain pitää sylissä vastasyntynyttä, jonka kastejuhlaa vietetään sunnuntaina. Tänään keräsin 6 sivua pitkän nimilistan kaikista heistä, joiden nimet luen pyhäinpäivänä. Kaikkiaan 168 elämäntarinaa – ajasta iäisyyteen siirtynyttä – joista jokaisella on joku läheinen.
Jokaisella on ollut joku, joka on ollut järjestämässä hautajaisia. Nimilistasta osui silmiin monia tuttuja nimiä. Mietin, miten omaiset jaksavat. Ovatko saaneet arjesta kiinni. Onko surulle ollut aikaa. Kuinka kipeästi ikävä voi yhä viiltää.
Kuolema pysäyttää. Suru tuntuu koko kehossa. Itku tarttuu.
Aikanaan nuo nimet on luettu kirkossa, kun on iloittu uuden elämän ihmeestä ja kasteen lahjasta. On rukoiltu varjelusta elämään.
Pyhäinpäivänä nimi luetaan viimeisen kerran kirkossa. Mitä kaikkea noiden kahden lukemisen väliin mahtuu? Kokonainen tarina.
Jokaisen ihmisen elämä asettuu kahden pyhän hetken väliin: syntymän ja kuoleman.
Pyhäinpäivä kutsuu muistamaan heitä, joiden hautajaiset on jo vietetty. Se pysäyttää kysymään, ketä rakastan. Herättää huomaamaan, miten arvokas elämä on, vaikka rösöisenä ja vaikeanakin
Pyhäinpäivän iltana vien kynttilän Somerniemen hautausmaalle muualle haudattujen muistokivelle. Sytytän kynttilän kiitollisena kaikesta siitä rakkaudesta, jota olen saanut heiltä, jotka ovat jo perillä taivaan kodissa.
Lilli-Irmeli Hintsa
pappi