Teksti ja kuvat Eija Komu
Someron kirjastossa on voinut parin viimeisen viikon aikana osallistua Kirjaston kummitus -pakopeliin, jonka kohderyhmänä ovat perheet.
Kirjaston nimikkokummitus Olavi on yksinäinen, sillä hän haluaisi kertoa tarinansa ihmisille mutta joutuu pysyttelemään piilossa kummitusluontonsa vuoksi. Mutta ei hätää: kummitusradan ja tehtävärastien avulla kummitusta voi auttaa tulemaan näkyvämmäksi.
Pelin suunnittelija, erikoiskirjastovirkailija ja työssään nuorten kirjastotoiminnan erikoisasiantuntija Terhi Vaheranta kertoo kehitelleensä dekkareihin liittyvän pakopelin kahdeksasluokkalaisille nelisen vuotta sitten. Jatkoa seurasi: kummituspeli lähti kehkeytymään kaksi vuotta sitten. Tässä välissä on ollut myös Halloween-tapahtuma.
– Mietin, mikä aihe sopisi monen ikäisille ja olisi jännittävä muttei liian pelottava. Mukana saa olla 2–8 pelaajaa, joista vähintään yhden on oltava yli 15-vuotias. Jos alkaa liikaa jänskättää, aikuinen voi puuttua asiaan. Peli on ollut suosittu: mukana on ollut 16 perhettä ja noin 60 osallistujaa. Mukana on ollut äiti, isä ja lapset, äiti ja lapset tai isä ja lapset taaperoista 10–15-vuotiaisiin; nämä ovat olleet erityisen innokkaita. Pelistä on informoitu koko henkilökuntaa, ja sitä ovat olleet vetämässä lähes kaikki asiakaspalvelusvuorossa olleet.
– Pelin kesto on 45 minuuttia, ja siihen kuuluvat taikarannekkeet, jotka ajoissa oikein suoritetun kummitusradan lopuksi avataan aavesaksilla. Tällöin palkinto kuuluu kuvaan. Jos aika ylittyy tai vastaukset ovat väärin, rannekkeet avataan tavallisilla saksilla eikä palkintoa tule. Silloin voi yrittää uudelleen.
Tehtävärastien avulla opetellaan tiedonhakua: aave- ja kummituskirjoja on löydyttävä. Verkkokirjaston käyttö tulee näin tutuksi. Peli antaa jännitystä ja onnistumisen kokemuksia vaatimalla hoksaamista.
Kummitusradan jännittävin osuus on kirjaston yläkerran pimeä käytävä, jossa on hohtava pääkallo ja taikaseinäke. Salainen viesti pitää lukea UV-taskulampulla.
Pirkko Nurmi osallistui peliin lastensa Helenan ja Maijan sekä perheystävä Sari Koivulan kanssa.
– Jännää oli! Pelottikin välillä, taisi tulla pieniä kyyneleitäkin, luonnehtii Helena Nurmi.
Maija Nurmi, joka on äidin mukaan luonteeltaan salapoliisi, piti peliä todella hauskana.
– Ei pelottanut ollenkaan!
Pirkko Nurmi kertoi, että he aikuisina olivat hakeneet tiedot lasten keskittyessä salaisuuksiin ja että Sari Koivula opasti verkkokirjaston käytössä.
– Taisin hosua, että mennään hirveää kyytiä eteenpäin! Innostuimme pakopeleistä keväällä, sillä eräs opettaja oli tehnyt kouluun pakopelin.
Saattaa olla, että kummituspeli näyttäytyy kirjastossa vielä uudelleenkin, mutta jo nyt Olavi voi olla tyytyväinen. Hänen yksinäisyytensä on varmasti hälventynyt eikä hänen tarvitse enää aiheuttaa poltergeistinä epäjärjestystä kirjastossa.
