Kun olin neljän vanha minulla piirtyi kokonaisuus. Aamuisin tartuin kotiimme jaettavaan Helsingin Sanomiin. Silloin olemuksen tieni kulki eteeni. Lehti olikin oman elämäni merkki, jossa lähdin eteenpäin.
Ikäni polveili tiedon maailmaan. Uutisten sanat virittivät minut. Kirjainten salat kohosivat tieni eteen. Olemukseni sulautuivat symboliksi. Kirjoitusten viivat kasvattivat tietoni omaksi maailmaksi. Lukemiseni kaaret laskeutuivat silmieni aarteiksi.
Sanomalehti kätkee oman taikansa. Laskeuduin myös kivien muistoihin. Siis minulla nelivuotiaana oli alku. Niin olivat muistojen sanat jo virittäneet lyyrisen tunnon.
Kouluun mennessäni en enää tavannut kirjaimia, vaan luin suoraan empimättä.
Työelämässä minulla kului minun kirjoittamiani tekstejä. Olin vuosiakin luovan kirjoittamisen opettaja. Kohtasin ihmisiä, joilla oli innostuksen tähti silmissä. Kirjain ei ole heille paljas symboli, vaan mielen avaruus.
Minä olin kasvanut nelivuotiaasta. Lapsuus ja nuoruus oli salatussa maailmassani. Alle kouluiän sopertelin jo pieniä rosoisia säkeitä joskin olen tähdenlento. Meille tulleessa Helsingin Sanomissa oli nuorten palsta, jonne saattoi lähettää kirjoituksia. Kolmetoistavuotiaana lähetin sinne meren rantaa kuvaavan runon. Se julkaistiin, ja myöhemminkin lähetin sinne tekstejä. Olen ollut kulttuuritapahtumissa. Voitin eräässä EU-rahassa kilpailun kuvataiteessa. Näin olen ehyt ja odottava.
Kirjoittamisen huuma voi vain rakastaa minua. Runollani on kasvuvaraa tai sitten ei. Runo lähtee jakamatta, joskus on hiljaisen tauon paikka. Alkaminen liittyy olemassa oleviin kirjainlankoihin. Kirjaimet synnyttävät toisiinsa. Samalla liikkuu menneisyys tai tulevaisuus. Joskus voi olla turta iho ei joka päivä ja taas on runon aika.
Kirjainten synnyttävyys saa tekijänsä uumasta juoden maljansa. Tekstin pyhyys saattaa noudattaa toisaalle. On olemassa kämmenten saari, josta voi jopa puristaa runon, tekstin mitta saattaa itsensä jopa silmiin tai puheen kuiskaukseen. Kirjoittamisen armo.
Mitä valmiimpi olet, sitä voit itseäsi kiittää. Luovutat turhaan, sillä ajan liike tarjoaa sinulle lauseet. Kypsyminen saattaa ulkopuoliselta turhalta. Mutta oma vastauksesi tuo sinut lähemmäs.
Oleminen tai ulottumattomuus. Lähdet raskain tai kepein lausein. Tarttumisen olemus itsessäsi. Ohessa yksi runoni.
MINÄ
Kasvan päivä päivältä
suuremmaksi.
Kohta olen kallion kokoinen.
Kalliosta kasvaa vuori
ja vuoresta murentuvat kivet.
Kivet hiekaksi.
Hiekka rannaksi.
Täysin purjein ulapalle.
Purjeet linnuiksi.
Linnut pilviksi.
Galaksien karuselli.
Joka päivä sama ihme.
Lähtöni kohtaa paluun.
Laila Nielsen
filosofian maisteri, vapaa ajattelija