Ensimmäiset Kaija Aarikan suunnittelemat Tonttu-puufiguurit syntyivät vuonna 1982, jolloin markkinoille tuli muun muassa kuusenkoristetonttu ja lahjatonttu. Sittemmin tonttuja on valmistettu useita erilaisia, ja tänä vuonna ilmestyy ensimmäinen limited edition -hahmo, Rakkauden tonttu.
Aarikka laajensi nyt tonttujen tarinaa sekä syntykertomuksella että kuudella uudella tonttuheimolla, joilla on oma ulkonäkö ja luonne.
Esimerkiksi pakkastontut ovat kuin halla tai routa, ikijäänkestäviä ja sitkeitä. Ne jähmettävät ja suojaavat, antaen aikaa toipua ja uudistua.
Saunatonttujen heimo on tulesta tullut. Vahvasta alkuvoimasta, joka voi levitä kuin kulovalkea. Mutta se tuo myös lämpöä ja suojaa, koska sen voima on sydämellä hallittu.
Metsätonttujen heimo on vakaa ja vahva, rauhallinen ja tunteva. Ikiaikaisia ja viisaita tonttuja.
Puusta huolella valmistetut punapukuiset ja -hattuiset tontut ovat tuttu näky niin kodeissa kuin julkisissa tiloissa Suomessa ja maailmalla. Neljänkymmenen vuoden aikana on jo ylitetty miljoonan tontun rajapyykki, ja tonttujen suosio kasvaa edelleen.
Tontut valmistetaan käsityönä Suomessa tuetun työllistämisen työpajoissa ja Aarikan omalla tehtaalla.
– Tontut ovat hyvin pitäneet pintansa ja löytäneet uusia faneja vuosikymmenestä toiseen. Aika ajoin tuotteisiin kehitellään uusia värejä ja versioita, ja näin valikoima pidetään raikkaana ja mielenkiintoisena, kertoo Aarikan toimitusjohtaja Riia Sandström.
Juhlavuoden kunniaksi Aarikan perinteiseen tonttujoukkoon liittyvät esimerkiksi jouluisen punavalkoisiin villapaitoihin pukeutunut tonttuperhe, johon kuuluu neljä jäsentä, sekä tonttujoukon monimuotoisuutta lisäävä Tiuku -tonttu.
Somerolla Aarikan tonttuja on myynnissä muutamassa liikkeessä. Anni Sirro Adamariasta kertoo, että punainen tonttu on suosituin.
– Tonttuja kysellään vaihtelevasti. Se on helppo lahjaidea, joka yhdistetään usein johonkin muuhun, esimerkiksi glögipulloon.
Hänen mukaansa keräilijät haluavat uutuuksia, sisustajat ja stailaajat valitsevat mielellään vaaleanharmaita tonttuja ja perinteiden vaalijat punaisia.
Liikkeen sisustuksessa tonttuja on käytetty kattauksessa, esimerkiksi Marimekon astioihin yhdistettynä.
– Tonttuja suositumpia Aarikan tuotteita meillä ovat korut sekä myös laukut, kynttilänjalat ja maljakot, sanoo Sirro.
Aarikka Oy:n perustaja ja taiteellinen johtaja, Somerolta lähtöisin ollut Kaija Aarikka suunnitteli itse ensimmäiset tontut 1980-luvulla.
Sittemmin punaisten tonttujen rinnalle on noussut useampikin tonttuheimo. Hahmojen 40-vuotisen taipaleen kunniaksi tontuille on luotu syntytarina, joka kertoo näiden harmonian vartijoiden saapumisesta maailmaan. Lisäksi alkuperäisistä tontuista on syntynyt uusia heimoja.
Tuttujen punaisten tonttujen lisäksi valikoimasta löytyvät jo pakkastontut, saunatontut ja metsätontut, ja jatkossa ne saavat seurakseen revontulitontut ja vesitontut. Jokaiselle tonttuheimolle on valittu oma visuaalinen tyyli ja niiden luonteeseen sopivia elementtejä, kuten saunatontun löylykiulu tai metsätontun reppu.
– Tontut ovat suosittuja joulukoristeita, mutta Suomessa vierailevat turistit ostavat niitä kaikkina vuodenaikoina. Innokkaita kansainvälisiä tonttujen ystäviä löytyy esimerkiksi Japanista ja Yhdysvalloista, mistä meille saapuu tonttutilauksia myös verkon kautta, kertoo Sandström.
– Puuhahmot sopivat myös entistä monipuolisemmin ympärivuotiseen sisustukseen, sillä saatavilla on eri vuodenaikoihin ja harrastuksiin sopivia teematonttuja, sekä myös kangasmateriaaleista kokonaan valmistettuja tonttuhahmoja.
Aarikan tonttujen kokoaminen on huolellista käsityötä. Tonttuja on neljää kokoa.
Tonttujen kokoamisen kiireisin sesonki on loppukesän ja alkusyksyn aikaan, vaikka kokoaminen aloitetaankin tuetun työllistämisen työpajoissa usein jo tammikuussa.
Sandström painottaa kotimaisuuden ja vastuullisuuden arvojen ohjaavat kaikkea toimintaa Aarikassa.
– Tonttujen kokoaminen on monissa tuetun työllistämisen työpajoissa todella suosittua ja odotettua työtä, jonka tekemisestä ollaan ylpeitä. Meillekin on tärkeää edistää sosiaalista inkluusiota ja ylipäänsä suomalaista työtä, joka tukee sekä Aarikan että tonttujen arvoja.
Tonttujen tarina
LUKU I
Revontuli katseli, miten liekit nuolivat puiden runkoja, kuinka ne muuttuivat mustaksi hiileksi ja katosivat taivashämärään. Jossain etäämpänä maa ärähti, kun sen pinta murtui kuin jokin yrittäisi sen sisuksista ulos, repisi sitä kahtia kuin tukehtuva ilman perässä. Miten oikukasta, että ilma oli näkymätöntä, revontuli mietti, että niin tärkeän voi olla näkemättä. Ja sitten kierähti kyljelleen, suoraan halki vesipatsaan, joka raivoten iski kohti taivasta.
Pikkuinen varpu ei tiennyt, mihin oli sekaantunut. Ei tiennyt oikeastaan mistään, kun oli vain, seisoi siinä, mihin oli siemenenä pudonnut. Tunsi lehdissään tulen lempeän lämmön jostain kauempaa ja värisi maan mukana, värisi niin, että ellei vihreä olisi ollut kasvanut siihen kiinni, olisi se jo varissut keoksi varvun juurelle. Ja sitten lämpö oli poissa. Oli tullut pakkanen.
Pakkanen laskeutui varvun ylle, puhalsi ensin sen päälle kylmän kiiltävän kerroksen, ja teki sitten tiensä syvemmälle, jähmettäen kaiken mihin koski. Ja kun ei enää ollut mitään mitä tutkia, jatkoi matkaansa. Taivaalla tanssi revontuli kaistapäistä tanssiaan, vesi paiskoi kivenlohkareita kallionseinään, hurjistunut maa kirkui revetessään ja varvun hento varsi katkesi. Sitten tuli liekki ja muutti sen tuhkaksi.
LUKU II
Mutta oliko tässä mieltä, havahtui tuli. Mutta se oli vain tuli, yhdenlainen ilmiö, ja mieletön. Tulen piti polttaa, koska mitä muuta tuli tekisi. Se oli ainoa, minkä tuli tiesi, palaminen, ja niin kauan se palaisi, kun olisi jotain, mikä palaa. Mutta oliko tässä mieltä. Tuli pysähtyi, loimusi auringon lailla keskellä ikiaikaista tuhoa eikä voinut muistaa, miksi edes oli siinä.
Metsä oli ensimmäinen, joka huomasi. Että tuli oli pysähtynyt. Ja kai se sen huomasi, koska metsää tuli poltti, kaskesi tuhovoimissaan kaiken, mitä metsä ehti kasvattaa.
Ja sitten huomasi vesi, kun ei ollut enää sammutettavaa. Keskeytti pauhunsa ja pysähdytti virtansa ja rauhoitti aaltonsa, ja muuttui joksikin, millainen ei muistanut koskaan olleensa. Muuttui tyyneksi. Ja sen pinnasta revontuli näki itsensä. Kurittoman ja kiilusilmäisen, hervottomana pyörivän, eikä ollut tunnistaa, miksi oli tullut, ja viimeisenä oli pakkanen. Ei havahtunut, eikä yllättynyt, eikä tyrmistynyt. Seisahtui vain ja jäi niille sijoilleen.
Tässähän on hyvä, pakkanen tuumi, tuntui ihan omalta. Että kaikki ympärillä oli pysähtynyttä.
LUKU III
Maailmassa oli niin hiljaista, että se tuntui äänekkäämmältä kuin yksikään meteli ennen. Seisoivat siinä sitten hievahtamatta, viisi vahvaa, tuhovoimat ja elämänvoimat ja luonnonvoimat, eivätkä koskaan olleet näin. Liikkumattomuus oli kuin vaitonainen sopimus, jota yksikään ei halunnut rikkoa, kun yksikään ei tiennyt mitä olisi sen takana.
Jos ulkopuolinen olisi katsellut, olisi se saattanut nähdä suuren rauhan tilanteen, mutta rauha oli kaukana, venytteli raukeasti siipiään jossain muualla.
Kun kaikki oli pysähtynyt, oli aikaa vaikea mitata. Aurinko ja kuu vuorottelivat, mutta sillä ei ollut vaikutusta, kun kesäkään ei uskaltanut häiritä arkaa mutta omituista tilannetta ja talvikin jätti nöyrästi tulematta.
Sitten revontuli ei enää kestänyt. Lakkasi sietämästä, lopetti pystymisen ja keskeytti jaksamisen ja välähti koko taivaan mitalta, värjäsi sen kirkkaanvioletiksi, kuin venyttäen vuosituhansia puutuneita raajojaan. Metsän latva humahti hieman, juuri ja juuri silminnähden, mutta muuten kaikki pysyivät liikkumatta.
Mutta jossain liikkumattomuuden kohdassa oli tapahtunut jotakin. Oli tapahtunut väsyminen. Tai paremminkin väsymisen esiintuleminen, kun se varovasti, maaperää arasti tunnustellen ja hiljaisuuden turvin oli hiipinyt ulos suojastaan. Jatkuva taistelu tuli luonnostaan, mutta väsytti. Tuli alkoi hohkata. Metsä sulki silmänsä ja valmistautui palamaan.
Liekkiä ei kuitenkaan koskaan tullut. Tuli sen sijaan kolme sanaa, joita tuli itsekään ei odottanut sanovansa, ei ainakaan ääneen. Oltaisiinko hetki näin. Kun olen niin väsynyt. Ja metsä avasi silmänsä, vesi vaikeni, revontuli lakkasi loimotuksensa, ja pakkanen kimalteli vaiti auringon alla.
Tehtäisiinkö sopimus.
LUKU IV
Kutsuivat sitä Harmoniaksi. Sopimusta siitä, ettei voimista yksikään saisi olla toista voimakkaampi, tai heikkoina yksikään toista heikompi. Että jos vesi voisi huonosti, vettä autettaisiin ja Harmonia palautettaisiin, ja että jos Harmonia rikkoontuisi, syntyisi sen säröistä pahuutta, muistuttamaan siitä, mitä aika oli ennen Harmoniaa.
Miten voimme luottaa siihen, että sopimuksesta pidetään kiinni? Vesi jylähti ja mittaili tulen paukkuvia kipinöitä.
Sille luodaan vartijat.
Tuli alkoi kasvaa ja kavahdutti pakkasen, joka vetäytyi kauemmas. Sen liekit piiskasivat pilvien pintaa ja humina tukahdutti alleen kaiken muun, ja lämpö vääristi maiseman taustaltaan. Tuli räiskyi ja rätisi, oli hetken kirkkaampi kuin aurinko itse – ja humahti sitten pieneksi, miltei hiillokseksi. Ja siellä, kekäleiden keskellä, värjötteli pienen pieni liekinkaltainen olento, miltei ääriviivaton.
LUKU V
Tulitonttu oli esitontuista ensimmäinen. Puhdasta energiaa, tulta tulesta itsestään, raakaa luonnonvoimaa ja tulen kuvaksi tehty. Ennen silmitön tuli katsoi pientä kuvajaistaan, nyt pieni itsekin, hädin tuskin kynttilänliekkiä suurempi. Vesi nyökkäsi, ehkä enemmän itselleen kuin toisille, ja alkoi pulputa. Se kuohui ja kuohui, kunnes oli valtameren kokoinen, nousi valtavaksi paadeksi ja huuhtoi edeltään taivaankin. Ja sitten, kuin kallioon törmäten, hajosi miljooniksi pieniksi pisaroiksi, jotka hajosivat miljooniksi pienemmiksi pisaroiksi, ja hetkeksi paksu usva peitti alleen koko maailman. Silmänräpäyksen pituisessa hetkessä usva tiivistyi ja syöksyi maahan, ja siinä, hennon udun ympäröimänä, oli veden pauhu ja peilityyni pinta, yhdessä pienessä hahmossa.
Vesi, pauhaava elämänvirta, oli nyt haalea pilvi revontulen rinnalla, ja katseli tulta uhmakkaana. Niin oli tullut olemaan esitontuista seuraava, vettentonttu.
LUKU VI
Revontuli hykersi ja ampaisi taivaanrannan poikki. Se alkoi vääntelehtiä, säihkyi ja välkehti ja repeili ja räjähteli, ja väänsi koko taivaan nurin ja kaikkiin tiedettyihin väreihin. Puiden rungot, maan kumpareet ja rantojen hiekatkin muuttuivat smaragdinvihreäksi, kuin koko maailma olisi ollut jalokivestä tehty, kunnes kirkkaus kiepsahti ympäri. Se jäi leijumaan keskelle taivasta jonain, mikä näytti siltä, kuin kaikki koskaan olleet revontulet olisi tiivistetty yhteen olentoon. Revontuli, enää hento hohde, katsoi revontulitonttua ylpeänä. Siinä oli tanssia vuosimiljoonista ja törmäysenergia auringosta itsestään. Äkkiä oli hyytävää. Pakkanen oli levinnyt kaikkialle.
Ilmankosteus muuttui huurreverhoksi, joka koteloi kaiken sisäänsä. Pakkanen ei antanut armoa, oli kuin jossain muualla ja pakasti kaiken, mikä suostui pakastumaan. Jos maailmaa olisi silloin katsonut kaukaa, se olisi näyttänyt hauraalta jääpallolta, yhdestä liian kovasta kosketuksesta miljardeiksi pirstaleiksi särkyvältä. Yhtä nopeasti kuin kaikki jäätyi, alkoi pakkanen vetäytyä – eikä se ollut kuin sulamista, vaan eräänlaista poistumista. Että se mikä vain hetki sitten oli ollut jäässä, ei enää ollut sitä. Pakkanen vetäytyi kaikkialta ympäriltään kohti suurta pakkaskidettä, täydellisen symmetristä miljoonine pienine sakaroineen, ja kiteen keskellä värjötteli pakkastonttu, kuin lasista tehty.
Metsä vain oli vaiti, tuuli lempeästi sen latvoja silitellen.
LUKU VII
Revontuli rojahti metsän oksalle ja painoi poskensa sen karheaa kaarnaa vasten.
Voi metsä. Sinussa on aina ollut syyt ja syyt.
Metsä hengitti, hengitti kaikkien puolesta, niin kuin se oli ikiajat tehnyt.
Ja sitten maa alkoi järistä.
Jäntevät vitsat, rehevät pensaat ja vuosituhansia paikallaan seisseet jättiläismäiset rungot taipuivat, kun niiden juuret työnsivät maata pois edestään. Juuristo oli tiheää ja paksua, kaikkialle haarautuvaa, kuin maanalainen universumi joka nyt oli noussut kaikkien nähtäville, auringon ja kuunkin, jotka se tapasi ensimmäistä kertaa. Siinä olivat maan juuret.
Ja sitten ne olivat poissa.
Yksin pehmeällä mättäällä tärisi pikkuinen hahmo, kuin happi tai valo tai elinvoima.
Harmonian vartijat olivat valmiit.
Sitten kaikki muuttui punaiseksi.
LUKU VIII
Kukaan ei tiedä, mitä silloin tapahtui tai kuinka kauan se kesti, mutta kaikki muistavat, miltä se tuntui. Kuin olisi ollut lämmin, sisältä päin lämmin, ja pehmeää. Kuin maailma olisi päättynyt ja siirtynyt tilaan, jossa oli jäljellä vain rauha. Kuin valo olisi ollut niin kirkasta, ettei ollut olemassa yhtäkään kohtaa, mihin se ei olisi ulottunut.
Ja kaikki oli ohi.
Vesi näki sen ensimmäisenä, pienen punaisen. Istui kelottuneen männyn oksalla, heilutteli pikkuisia jalkojaan, katseli pää kallellaan kaikkea ympärillään silmät uteliaisuudesta välkkyen.
Sitten näki revontuli, vierähti vierelle.
Mistä tulit?
“Tulin rauhasta ja tulin rakkaudesta”, pieni sanoi ja kurotti kädellään revontulta, joka värähti.
“Tulin muistutukseksi ja kiitokseksi ja tiedoksi”, olento jatkoi ja silitti revontulta lempeästi. Sitten se katsoi ympärilleen, katsoi esitonttuja ja luonnonvoimia, voipuneita vahvoja. “Ja tulin sanomaan, että voitte mennä ja levätä. Kun meillä on luonnon voimaa ja maailmanpyöreää ja puun pehmeyttä, ja niistä teemme pieniä rohkeita, joilla on sydämessä hyvä ja pääasiana rauha, ja niitä teemme vahtimaan, että kaikki täällä säilyy tällaisena, kuin millaiseksi te tämän teitte tänä aikana, ja sitä tullaan sanomaan uudeksi aluksi, tai kukaan ei tule sanomaan, koska heille tämä on alku, koska tästä kaikki voivat aloittaa. Ja siltä maailma tulee nyt näyttämään. Pyöreältä. Eikä sellainen lopu.”
Ja sitten tonttu hiljeni ja maailma alkoi alusta.