Muolaan kylät ja asukasluettelot karttalehdille ja kirjaan
Heinäkuun lopulla ilmestyi kirja Meill enne Muolaas – kylät ja asukkaat. Se on ytimekäs tietopaketti Muolaan kylistä ajalta ennen sotia, vuodelta 1939. Kirjassa on kyläkartat, joihin on sijoitettu talot ja niiden asukkaat. Lisänä on yli kahdenkymmenen muolaalaisjuurisen kirjoittajan talkootyönä laatimia kyläkuvauksia ja tietoja muutamista henkilöistä, joita tienoilla on vaikuttanut.
Kirjan karttatietojen keskeinen kokoaja on ollut Teemu Lakkamäki, jonka äiti Airi Lakkamäki o.s. Toikka on Muolaasta, yhdestä Nurmiin kylän kolmesta pikkukylästä, Kurkelasta Yskjärven rannalta. Kaksi muuta kylää olivat Heikkilä ja Leirilä. Hän tuli evakkoon Pitkäjärvelle. Isä Aimo Lakkamäki on Someron keskustasta.
Teemu Lakkamäki on syntynyt Vantaalla. Siellä hän elää ja tekee messurakentajan töitä, muttei koe aluetta oikein omaksi rakkaaksi kotiseudukseen.
– Aika vähän äiti kertoi minulle Muolaasta, sillä hän syntyi välirauhan aikana evakossa ja omia muistoja hänellä ei juuri ehtinyt kertyä Muolaan pitäjästä. Olin pieni, kun isovanhempani kuolivat. En kuullut lapsena tarinoita Karjalasta, sanoo Lakkamäki.
Historia kiinnostaa miestä. 10 vuotta sitten virisi innostus omiin juuriin.
– Lähdimme veljeni kanssa bussimatkalle Karjalaan. Paikallinen opas kertoili asioita. Se oli erikoinen tunne, kun me pojat seisoimme äidin lapsuudenkodin kivijalalla. Äidin isä oli polttanut oman talonsa sodan jaloissa. Todennut, että tätä ei kukaan saa. Ihan kuin me juuri samalla hetkellä siellä seisoessamme olisimme löytäneet ja tutustuneet omaan isoisäämme.
– Nyt tiedän, mistä puolikkaani on tullut. Minusta muolaalaisuus on peruskarjalaisuutta: positiivisuutta ja puheliaisuutta, pohtii Teemu Lakkamäki.
Kylä näytti tuolloin hylätyltä. Nyt sinne on tullut venäläisten asutusta.
– Haaveena on joskus vielä mennä sinne uudestaan.
Muolaa oli pinta-alaltaan Karjalankannaksen suurin pitäjä. Mahtipitäjässä oli ennen viime sotia viljelyksessä noin 11 000 hehtaaria ja asukasluku 11 300 henkeä.
– Maatalouspitäjähän se oli. Maanviljelyksestä, metsästä ja niiden sivutuotteista saatiin suurin osa tuloista, toteaa Teemu Lakkamäki.
Kuusaan ja Punnuksen seudut, jossa oli useampi kylä, olivat puoli pitäjää. Kyliä oli yli 50.
Siellä Pietarin radan varrella oli kaksi juna-asemaa Leipäsuo ja Perkjärvi. Punnuksen asema oli Valkjärven radan varrella. Pietariin menevän radan varrelle oli sijoittunut asutusta, mutta myös jonkun verran teollisuutta, kuten tiilitehtaita ja sahoja.
– Tuumasin, että olisi kiva saada kaikki kylän talot karttapohjalle. Omaksi ilokseni keräilin tietoja ja tein karttoja. Haave oli julkaista se kirjana. Tiesin, ettei minulla ole yksin resursseja julkaista sellaista kirjaa.
Sitten Lauri Rämö Muolaalaisten Seurasta otti yhteyttä. Hän oli kuullut Lakkamäen keräämästä karttatiedosta nyt jo edesmenneeltä muolaalaisjuuriselta ystävältään Anja Mentulalta.
– Lauri kysyi minulta, mitä jos yhdistettäisiin voimat, jotta muutkin saisivat tutkia, missä suvut ja ihmiset ovat asuneet.
Voimat yhdistettiin. Muolaalaisten Seura hankki kyläkuvausten tekijät ja kirjan toimitustyön teki seuran hallituksen jäsen Leena Korppoo. Kirjan julkisija on Muolaalaisten Seura.
Muolaalaisten Seuran toimesta oli jo 1980- ja 1990-luvuilla kerätty pitäjien kylien asukastietoja ja piirretty niiden pohjalta kyläkarttoja sekä laadittu asukasluetteloita. Tuonaikainen kuvaus ei kattanut kaikkia pitäjän kyliä eikä julkisia karttapohjia ollut tuolloin vielä käytettävissä.
Vuoden 2010 jälkeen Muolaalaisten Seurassa virisi uudelleen into kylätiedon keräämisestä ja asukastietojen kokoamisesta. Tuli esiin, että muolaajuurinen Teemu Lakkamäki oli jo kerännyt kylien asukastietoja ja paikantanut niitä julkiseen Karjalan kartat -karttapohjaan.
Meill enne Muolaas – kylät ja asukkaat -kirjan kartat ja asukastiedot on Lakkamäen tekosia. Kyläkuvauksia, muisteluksia ja lihaa luitten ympärille on uurastanut parikymmentä henkeä. Taittotyön on tehnyt somerolainen Seppo Mäkinen.
Tavoitteena on saattaa kylä- ja kartta-aineisto jossain vaiheessa myös digitaaliseen muotoon.
Kotiseutukirjaa voi tiedustella Someron Karjalaseuran Sari Pekoselta.
Yhtenä lenkkinä sukupolvien ketjussa siirtää tietoa ja tarinoita, pitää menneiden muistoa yllä
Isä ja tytär, Seppo Pyykkö ja Heli Salovaara omaa sukua Pyykkö, näyttävät Muolaan kartalta, missä heidän sukuaan on tavattu aina 1600-luvulta saakka. Tanhuat ovat Pällilän kylässä Yskjärven rannalla. Selvityksistä käy ilmi, että heidän esi-isänsä Erik Pyykkö kuoli 1656. Hän on sukuketjun varhaisin henkilö, jonka tiedot on pystytty jäljittämään.
1800-luvulla syntynyt Jooseppi Pyykkö ja kaksi veljeänsä naivat samasta talosta vaimoikseen sisarukset. Joosepin mielitietty oli Anna-Maria. He saivat vain yhden pojan, Taunon, joka on Seppo Pyykön isä.
Sodan takia piti lähteä isiensä mailta. Jooseppi ja Anna-Maria Pyykön sekä poikansa Taunon asuinpaikaksi tuli Somero.
Seppo ei pikkupoikana kuunnellut kovin tarkalla korvalla, kun isä tai sukulaiset haastoivat Karjalasta. Hän kävi sittemmin 1980-luvulla isänsä kanssa katsomassa talon kivijalan päälle rakennettua uutta taloa ja Muolaan seutuja.
– Tauno pappa oli juonut vettä kaivosta, jonka itse oli nuorukaisena kaivanut. Edelleen oli hyvä vesi; kaivo oli käytössä, kertoo Heli Salovaara.
Myöhemmin Seppo ja vaimonsa Sisko Pyykkö ovat käyneet kymmeniä kertoja Muolaassa tai muualla Karjalankannaksella. Siellä visiteerattiin ahkeraan, kun Muolaan hautausmaata ja sankarihautaa ryhdyttiin siivoamaan ja kunnostamaan talkoovoimin.
– Tuntui, että se on meidän tehtävä. Olla yhtenä lenkkinä sukupolvien ketjussa. Pidetään yllä muistoa, sanoo Sisko Pyykkö, joka on syntyisin Kiuruvedeltä Savosta.
DNA-testit on tehty.
– Minä olen aito suomalainen juuriltani, ei ole intiaaninsukua, hymyilee Seppo Pyykkö, vaikka Venäjän suunnalle Pyykköjäkin levisi. Mutta vaimon sukua löytyy muun muassa Ruotsista ja Etelä-Amerikan länsiosista.
Karjalan reissuilla he ovat kohdanneet monenlaisia tilanteita paikallisen väestön kanssa. Vierasta on katsottu ensin hieman kummeksuen ja varauksella, mutta kun on saatu jutun päästä kiinni ja löydetty yhtäläisyyksiä, niin nykyiset Karjalankannaksen asukkaat ovat kuunnelleet kuin ihmistä konsanaan.
Poikkeuksiakin on. Pyyköt ovat joskus joutuneet kuulusteltaviksi. Kerran he eksyivät etsiessään Vahvialan kirkon paikkaa ja sankarihautaa. He ajautuivat liian liki Suomen ja Venäjän rajaa. Rajavartijat ottivat passit pois ja veivät kuulusteltaviksi.
Suomenkielentaitoista tulkkia odoteltiin pitkään. Paperille laitettiin tietoa perhesuhteista ja ammateista, tivattiin menneitä ja tulevia, mistä ja miksi he ovat tulleet tienoille, mikä on reissun tarkoitus, mitä on matkassa mukana ja mihin ovat menossa ja niin edelleen.
– Lopulta totesivat, ettemme ole vaaraksi Venäjän federaatiolle. Matkanjohtajana ollut Lauri Rämö sai 500 ruplan sakot, silloin noin 8 euron suuruiset, kertoo Seppo Pyykkö.
Karjalankannaksen kauneus; sen vedet, metsät ja auringon kajo ovat heillä kirkkaana mielessä.
– Sääli. Harmittaa, mitä kaikkea se olisikaan voinut olla ilman sotaa.
Matkamuistona on tuotu kaikenlaista, esimerkiksi pullossa Laatokan vettä.
– Oli kuuma hellesää, ukkosta ilmassa. Ajattelimme, että kun Laatokka on vieressä, kyllä siellä pitää pulahtaa. Yhtäkkiä sää muuttui rankkasateeksi. Sanotaan, että Laatokka on kuin meri konsanaan; arvaamaton, selvittää Sisko Pyykkö kastautumista Laatokkaan.
– Kun meidän vanhojen paikkoja kolottaa, niin josko nyt siemaisisi Laatokan vettä pullosta. Auttaisikohan se, pohtivat Pyyköt.
Myös Heli Salovaara ja sisaruksensa Mirja, Kimmo ja Soile ovat olleet vanhempiensa mukana kotiseuturetkillä.
– Siellä käydessä monet tarinat, joita olin kuullut aiemmin ja mielikuvat nivoutuivat yhteen. Esimerkiksi tarina Neuvostoliiton pudottamista pommeista, isopappa Joosepin haavoittumisesta ja saamasta sirpaleesta kivinavetan edessä. Kun näki paikan ja kivet, missä se oli tapahtunut, niin asia tuntui todelta ja piirtyi selkeänä eteen, toteaa Salovaara.
Elämä ennen oli hyvin erilaista kuin nyt.
– Mutta on hyvä tietää, miten ennen on eletty. Haluan näyttää yltäkylläisyydessä eläville lapsille, miten ennen on tultu toimeen, sanoo Heli Salovaara, ja samassa Seppo Pyykkö tuo näytille isänsä Taunon puusta tekemän henkarin.
Salovaara haluaa ketjun jatkuvan, ja että myös hänen nyt kolme teini-ikäistä lastaan, Emmi, Joni ja Juuso Hätönen, joskus kävisivät esi-isien mailla. Isänsäkin puolesta heissä virtaa karjalaista verta.
– Näkisivät maiseman ja voisivat sanoa, että täältä olemme kotoisin. Tunnen velvollisuudekseni siirtää lapsilleni tietoa ja tarinoita suvun historiasta. Vaikka ne ovat toisten muistoja, ne kulkevat meidänkin elämässämme mukana. Kai se on jonkinlaista kaukokaipuutakin. Haluan, että lapset tietävät ja ymmärtävät, mitä ennen on tapahtunut, sanoo Heli Salovaara, joka kuuluu Someron Karjalaseuran hallitukseen. Senkin toiminnan kautta hän haluaa yhteisöllisyyden, yhdessä tekemisen ja aikaansaamisen jatkuvan.
– Juuret ovat kuulumista johonkin, yhteenkuuluvaisuuden tunnetta. Että ei ole vain tämä hetki enkä ainoastaan vain minä itse, toteaa Seppo Pyykkö.
Karjalaisuus yhdistää. Karjalaisuus on äidin ja tyttären mielestä toimeliaisuutta ja yhdessä tekemistä.
– Ilo ja suru ovat meissä, samassa ihmisessä yhtä aikaa läsnä.
Miten somerolaisuus istuu Heli Salovaaraan?
– Teknisesti en ole oikein mitenkään somerolainen. Isän suku on täysin Karjalasta ja äidin Savosta, vähän pohjanmaalaista seassa. Olen täältä Somerolta kotoisin, talo on rakennettu Letkulle Tammelaan, Hämeeseen. Juurtuu sitä tännekin, nauraa toisen polven somerolainen. Kolmen lapsen koulujen ja harrastusten suunnaksi onkin valikoitunut luontevasti Somero.
Muolaalaisseuralaisilla on ollut tapana viedä itsenäisyyspäivän aattona kynttilöitä edesmenneiden haudoille Muolaaseenkin asti. Tänä vuonna kynttilät sytytetään Urjalassa. Siellä lasketaan myös Pyykköjen tekemät havuseppeleet sankarihaudalle ja Karjalaan haudattujen muistomerkille.
– Minulle karjalaisuutta ja suomalaisuutta on se, että joka itsenäisyyspäivä laitan Suomen lipun salkoon. Se on kunnianosoitukseni menneille sukupolville, jotka ovat tehneet tämän maan ja heille, jotka ovat Suomen puolesta taistelleet ja tehneet työtä, kiittää Seppo Pyykkö.
Kun Ukrainan sota alkoi, Pyyköt pudistelivat päitään. Yhtäläisyyksiä oli aivan liiaksi Suomen ja Neuvostoliiton väliseen sotaan. Sodan syy oli tekaistu, propagandaa, väkivallalla vaientamista, maan johtaja ei kuuntele, viattomat joutuvat kärsimään ja tavallisen ihmisen sanalla ei ole merkitystä.
– Kyllä sota on maailman hulluinta hommaa. Siinä ei voita kukaan, kärsii vain. Miksi viisaat ihmiset eivät tee mitään? Millä oikeutuksella venäläiset ovat Ukrainassa?
Seppo Pyykkö kiittää ukrainalaisia, että he taistelevat meidän kaikkien puolesta.
Pyyköillä on komea korkkaamaton konjakkipullo, tuliainen joltain Karjalan reissulta. Seppo Pyykkö on luvannut avata tuon pullon, kun Putinin aika loppuu.