Tervaskannossa on joulunalusaika olosuhteista, koronasta johtuen, joka yksikössä erikseen ja samanaikaisesti. Vierailla on maskit. Hoitoyksikön asukkaat ovat hauraita kestämään ulkomaailman tauteja.
Yhdistetty joulunodotus- ja puurojuhla on lämmintä yhdessäoloa. Usein oma lähiomainen on se, joka vierellä auttaa hoivakodin asukasta syömään joulupuuron. Auttaen osaltaan kaikessa muussa ahkeroivaa henkilökuntaa.
Herkuttelun ohella on tonttujumppaa. ”Someron oma poika”, Kari Luoto, on saapunut kitara kainalossa laulamaan. Se myös luo juhlaa arjen keskelle.
Raili Kankare hakee ruuan puolisolleen. Antero Kankare hän on ”virallisesti”, vaikka iso osa Somerolla tuntee hänet Anttina. Kutsumanimi vaihtui kouluaikana, kun Kultelan kulmilla oli toinenkin Antero.
Kun puoliso on Tervaskannossa, ei tarvitse huolehtia kotona pärjäämisestä. Ja vaikka paljon jaksaisi hänen eteensä, ei iän myötä enää kaikkea. Omaishoitajana oli sen riittävän ajan, että tajusi rajan kulkevan jaksamisessa ja pystymisessä.
Jotain vielä ymmärtää
Merkit alkavasta muistisairaudesta tulivat esiin tavallisessa arjessa.
– Huomasin yhtäkkiä. Hän lähti hakemaan jotain meidän ”makasiinista”, ja käveli takaisin. Ei enää muistanut mitä oli alun alkaen lähtenyt hakemaan, Raili Kankare alkaa kertoa.
Mies vierellä ei puhu, mutta osoittaa välillä ymmärtävänsä. Muisti palaa joskus lyhyeksi hetkeksi, mutta katoaa jälleen pois.
– Me olemme vuonna 1963 löytäneet toisemme ja -64 menimme naimisiin. Tällä lykyllä tulee parin vuoden päästä yhdessä 60 vuotta täyteen. Meillä tosiaan on ollut pitkä yhteinen taival!
Miehen terveys on muistia lukuun ottamatta muutoin erittäin hyvä.
– Antti on ikänsä pitänyt huolta terveydestään. On voimistellut ahkerasti, hypännyt korkeutta seipäällä ja Lahden keskimmäisestä mäestä tullut suksilla 64 metriä, ihan vaan ”raakana”. On aina pitänyt kunnostaan huolta, ja niin se on säilynyt.
– Perimä Alman, Antin äidin puolelta, on hyvä. Hän eli ihan vähän vaille 100-vuotiaaksi, ja oli melkein loppuun asti ihan ”timanki”. Eivät kaikki lähisuvussa olleet niin pitkäikäisiä.
– Antin terveys on niin hyvä, että on sääli kun muisti meni noin. Eikä hänellä onneksi ole kipuja, ei ehkä osaisi niistä mitään sanoa.
Viisi vuotta Antero Kankare on ollut lääkityksellä.
– Melkein tähän asti hän liikkui talutettuna, nyt tuoli on parempi.
Miten ”mieleen” pääsee
Siitä Raili Kankare on iloissaan, että saman suvun Kankareita on jo neljä polvea. Aika hyvä ”lauma”, niin kuin hän sanoo.
– Omat lapset ovat Markku, jolla on kaksi lasta, ja Anu (Pura), jolla on neljä lasta. Lastenlapsia on kuusi ja lastenlastenlapsia viisi. Silloin kun Alma kuoli, oli kaikkiaan viisi polvea.
– Kaikista saatiin Savipuistossa kuva. Alma sanoi, että ensin hän kasvatti omat lapset, mikä meni niin kuin meni. Sitten tuli lapsenlapset, joiden kanssa sai korjata omia virheitään. Ja sitten tuli vielä uusi ”karja”, josta sai vaan nauttia, eikä tarvinnut koko ajan enää mennä.
– Sai olla yhtenä mukana. Yksi toisensa jälkeen juoksi kädet ojossa, huusi: Mamma! Se pitää suoda ihmiselle, että voi kasvaa, eikä sen tarvitse murehtia taakse jäänyttä elämää. Ihmisten pitää aina olla menossa eteenpäin!
Raili Kankare ei edes tiedä, miten kaikkein nuoremmat pääsevät pappan ”mieleen”. Heillä on siihen omat reitit – he ovat erityisiä.
– Jotain kautta he menevät. Olisi hauska tietää, mikä siellä päässä ”toimii”. Onko se tunne, joka tulee ja määrää, mikä asia muistisairaalla menee läpi.
Elämäntoveri
– Kerran kysyin, olenko minä vielä hänelle ”oma kullanmuru”. Hän vastasi, ettei tiedä. ’Täällä on muita’, hän sanoi kiltin ilkikurisella ilmeellä. Ne on sellaisia valonpilkkuja, joita aina joskus tulee, Raili Kankare nauraa sydämellisesti.
Mutta yleensä, kun hän on käymässä Tervaskannossa miehensä huoneessa, istuu sängyn vieressä kun toinen aukaisee silmänsä. Niin toisen silmissä on jokin, josta silloin tietää, mitä huoneessa hänen kanssaan on. Joskus tietää vähemmän, joskus enemmän.
– Asiaa hänellä olisi paljon. Aina joskus tulee jotain, joka ihan selvästi on sitä, mitä hän tarkoitti. Ne tovit ovat lyhyitä. Hänelle olisi suonut toisenlaisen elämän – Antti on ollut hyvä elämäntoveri.
Nykyisyys on sitä, ettei voi tietää, mitä toisen ajatuksissa tapahtuu; mitä hän kokee, kun ei ole sanoja.
– Voi hän olla tyytyväinenkin, kun saa olla kaikessa rauhassa. Rauhallinen ilme kuitenkin kertoo hyvin paljon. Hänen rinnalla nykyisessä tilassa on pakko olla tyytyväinen pieniin asioihin. Muuten elämästä tulee aika musta ja surkea.
Lähellä hyvä
Miehen ikä on 85 vuotta ja puoliso on häntä seitsemän vuotta nuorempi, 78. Tämä iloissaan myöntää olevansa hyvin säilynyt. On aina kertonut syyksi, että mies on hänet hyvin pitänyt.
– Kulkeminen autolla sujuu kotoa Rantatieltä hyvin. Antti antoi vastuuta, luotti ja päästi ajamaan, kun ei itse enää saanut.
He tapasivat toinen toisensa Rautelan lavalla, kesän korvalla vapunaattona. Sen jälkeen varmaankin kaksi viikkoa on ollut pisin, jonka he ovat olleet erillään.
– Kerran Antti vei lapset katsomaan Rautelaan, jossa ei enää lavaa ollut. Hän oli kertonut, että täältä hän äitin löysi. Markku oli mennyt totiseksi ja venytti sanojaan: ”Jaa, tualt santakuapasta!”
– Antista minulle tuli heti alussa esille, että hänen lähellään on ihan määrättömän hyvä olla. En tiedä, mikä siinä on. Kaikki lapset hän otti luokseen. Kummilikkamme Hirsjärven Katja (Grönholm) meni lähtiessä aina vielä Antin syliin, ja halusi hyppiä taas vähän aikaa. Antti antaa lasten olla, on hauska tyyppi.
– Kotona on jo oppinut olemaan yksin. On menossa kolmas vuosi, kun Antti on hoidettavana. Sitä ennen ehdin olla kaksi vuotta omaishoitajana.
Tehdä parhaansa
Miehensä sairauden myötä puolisolle on muodostunut hyvin positiivinen kuva vanhusten- ja sairaanhoidon tasosta, mikä Suomessa on.
– Usein ihmiset valittavat milloin mistäkin. Mutta kun siellä käy ja katselee, niin tietää heidän yrittävän aina parhaansa. He ovat ystävällisiä ja puhuvat. Saa olla tyytyväinen, että elää tällaisessa maassa.