Somero-lehdessä julkaistiin vuodesta 1925 lähtien aina vuoden 1980 loppuun henkilötietojen palstaa, jossa mainittiin paikkakunnalla viikon aikana pyöreitä tai puolipyöreitä vuosia täyttävien nimet viidestäkymmenestä ikävuodesta lähtien. Yli 80-vuotiaat saivat nimensä lehteen joka vuosi.
Koska syntymäpäivät olivat julkisia, niitä piti myös juhlia, vaikka aina ei olisi haluttu. Oli tavallista 1970–80-luvulla, että kyläkauppaan tai pankin konttoriin avattiin ystävällisten naapurien toimesta lahjalista, johon kerättiin rahaa. Siinä vaiheessa, kun syntymäpäiväsankari sai tiedon keräyksestä, oli pakko järjestää onnittelijoille vastaanotto tarjoiluineen. Joskus sankari yllätettiin jopa keskellä yötä kuorolaululla ikkunan takana. Unenpöpperöinen sankari puolisoineen kiitteli rappusilla ja toivotti laulajat tervetulleeksi uudemman kerran päivällä, paremmalla ajalla.
Yllätysvieraiden pelossa tuli tavaksi laittaa lehteen ilmoitus milloin pannu oli kuumana ja sukulaiset, naapurit ja tuttavat tervetulleita vierailulle. Usein kahvivieraat kutsuttiin kotiin, mutta myös ravintoloihin ja seurojentaloille. Kaikki eivät halunneet juhlia ja siksi yleistyivät ilmoitukset, joissa kiellettiin vieraita saapumasta. En juhli merkkipäivääni, en ole kotona, olen matkoilla, turha vaivautua.
Syntymäpäivien lehti-ilmoitukset yleistyivät vasta 1970-luvulla. Sitä aikaisemmin lehdessä kiitettiin huomionosoituksista, joita oli syntymäpäivillä saatu. Oli lämpimiä kiitoksia kukista, lahjoista, sähkösanomista, kättelemisestä, puheista, lauluista, halauksista ja onnen toivotuksista.
Muutamia kertoja syntymäpäiväjuhlille on kutsuttu lehdessä kaikkia pitäjäläisiä ilman ennakkoilmoitusta. Paikkana on ollut Teeriharju, Lehtilä, Toukola tai Valola. Tilaa on riittänyt, mutta miten pitokokit ovat varautuneet sataan vai kolmeensataan vieraaseen.
Vanhimmat perinteet yhteisistä juhlista liittyvät hautajaisiin ja vainajan muistotilaisuuksiin. Sanomalehdissä oli jo 1800-luvulla kuolinilmoituksia, joissa ilmoitettiin henkilön kuolemasta, mutta vasta 1900-luvun alussa yleistyi ajan ja paikan ilmoittaminen mistä surusaatto lähti.
Kutsu muistotilaisuuteen alettiin liittää sanomalehtien kuolinilmoituksiin 1930-luvulla. Tavallisesti ne pidettiin maaseudulla vainajan kodissa ja tilaisuuteen liittyi ruokailu. Vähävaraisille vietiin naapurien toimesta ruokatarpeita ruokailun järjestämiseksi. Myöhemmin tilaisuus on kuitattu myös pelkällä kahvitarjoilulla. Viime vuosikymmeninä yleistyi tapa julkaista kuolinilmoitus vasta siunauksen jälkeen, jolloin yleistä kutsua ei enää esitetty.
Elämänkaaren juhliin, kuten häihin, kaste-, rippi- ja ylioppilasjuhliin on tavallisesti lähetetty henkilökohtainen kutsu, ja sanomalehdessä julkaistut kutsut ovat harvinaisia. Sama koskee kalenterivuoden juhlia. Perheen joulujuhlaan tai äitienpäiville ei ole tapana kutsua lehden palstoilla tuttavia ja kyläläisiä.
Suomalaiseen juhlaperinteeseen on aina kuulunut syöminen ja juhlapöytään on pyritty panemaan parasta. Vanhemmat ihmiset muistavat vielä sota-ajan jälkeisen pula-ajan, jolloin maaseudun pitoihin kutsutut kaupunkilaisserkut täyttivät lautasiaan jo siinä vaiheessa, kun emännät kantoivat ruokia pöytään. Silloin kelpasi rasvainen possunpaisti, aladobi ja kermakakku, eikä kysytty, onko se vastuullisesti tuotettua ja ekologista.
Isoäitini asui Jakkulan kylätien varrella ja hänellä oli tapana huudella keittiön ikkunasta ohikulkijoita kahville. Vanhempana näön heiketessä hän kutsui kahville aivan ventovieraitakin, mutta se ei Rauha-mammaa haitannut.
Kahvin ja ruoan tarjoamiselle osattiin 1950–70-luvulla antaa arvoa ja pidettiin loukkauksena, jos taloon poikenneelle ei kahvikutsua esitetty.
Ajat ja tavat ovat vuosikymmenien aikana muuttuneet, mutta kahvitauko on edelleen paikallaan.
Manu Kärki
kotiseutumies ja -kirjailija