Saavuin Keniaan lokakuun lopussa. Kaksi kuukautta on kiitänyt työn touhussa. Työ on vienyt minut niin pääkaupungin Nairobin slummeihin kuin savannille ja sademetsiin.
Afrikan lisäksi olen nähnyt slummeja myös Aasiassa lähinnä Intiassa ja Thaimaassa. Vierailut ovat aina pysähdyttäviä. On vaikea ymmärtää, miten hyvin haasteellisissa oloissa eletään normiarkea – usein vailla kunnollista sähköverkkoa sekä vesi- ja viemäriverkostoa. Yhteiskäymälöillä on satoja käyttäjiä.
Kenian pääkaupungin Nairobin noin viidestä miljoonasta asukkaasta noin puolet elää slummeissa. Pääsin haastattelemaan slummitaustaisia nuoria, jotka saavat ammattikoulutuksen Suomen World Visionin hankkeen kautta.
Nuorten avoimuus ja tulevaisuususko oli häkellyttävää. He eivät kaunistelleet taustaansa tai slummien usein hengenvaarallisia oloja ja rikollisuutta, vaan keskittyivät kertomaan tulevaisuuden toiveistaan ja korostivat kiitollisuuttaan saamastaan mahdollisuudesta parempaan elämään ammattikoulutuksen kautta.
Maasai Maran kansallisen suojelualueen kupeessa kohtasin kyläpäällikön 24-vuotiaan pojan, johon tutustuin aiemmalla matkallani kolme vuotta sitten. Olemme pitäneet yhteyttä sosiaalisen median välityksellä. Tämän nuoren miehen sydämen sivistys on syvää ja ihailtavaa. Hän puhuu ja kirjoittaa hyvää englantia, mutta ei ole koskaan käynyt kotimaansa pääkaupungissa. Etäisyydet hän mittaa kävellen kuljettavina päivämatkoina. Kohtaamisen jälkeen havahduin siihen, että minulla on hänen kanssaan enemmän keskusteltavaa kuin monen suomalaisen kanssa. Elämä on paradokseja täynnä.
Safariajeluilla savanneilla kansallispuistoissa ja suojelualueilla olen saanut kokea ja valokuvata jälleen monia tuttuja eläimiä kuten kirahveja, puhveleita, leijonia, antilooppeja, seeproja ja elefantteja. Villieläimen kohtaaminen jopa muutaman metrin päästä on elämys, johon ei koskaan kyllästy. Pääsin tapaamaan lähietäisyydeltä myös kahta lajinsa viimeistä naarasta, zairenleveähuuli- sarvikuonoja Fatua ja Najinia, jotka elävät Ol Pejetan suojelualueella tietämättöminä lajinsa sukupuutosta. Ol Pejetassa vietin hiljaisen ja surullisen hetken salametsästettyjen sarvikuonojen hautausmaalla.
Kaakkois-Keniassa Taitavuorilla haastattelin Helsingin yliopiston professoria ja Taita Tavetan tutkimusaseman johtajaa Petri Pellikkaa ilmastonmuutosteemasta. Hänen ja paikallisten asukkaiden ansiosta pääsin käymään Taita-kansan pyhässä sademetsässä ja sen siimeksessä olevassa pääkalloluolassa. Taita-kansa on perinteisesti kaivanut esi-isiensä kallot haudasta ja vienyt ne luoliin, joissa on käyty hakemassa esi-isien siunausta ja vastauksia ongelmiin. Perinne on hiipumassa. Luolavierailusta teki erityisen ainutlaatuisen se, ettei paikkaan yleensä päästetä ulkopuolisia.
Sademetsä on ympäristönä hyvin erilainen kuin suomalainen ikimetsä, mutta silti meitä pohjoisen asukkaita yhdistää afrikkalaisiin heimoihin sama ajatus metsän pyhyydestä ja voimasta. Alkuperäiskansojen uskomusperinteessä on paljon yhtäläisyyksiä riippumatta maantieteellisestä sijainnista. Yhteistä on myös se, että vanha viisaus on katoamassa ja yhteys luontoon katkeamassa, mikä on hyvin surullista ja valitettavaa.
Joulutunnelmaa päiväntasaajan tuntumassa ei ole. En kaipaa joulua, mutta jos olisin Suomessa, kävisin jouluaattona hautausmaalla kunnioittamassa kiitollisuudella menneiden sukupolvien elämäntyötä ja uhrauksia itsenäisen synnyinmaani puolesta.
Rauhaisaa joulunaikaa kaikille lukijoille!
Päivi Arvonen
journalisti, valokuvaaja, viestintäammattilainen