Iloa, surua ja hyötyä palautteista

0
Sari Merilä

Olen ollut Somero-lehdessä 35 vuotta toimittajana, ja niistä viimeisimmät 11 päätoimittajana. Yksi asia, joka on urani aikana muuttunut valtavasti on kontaktointi lukijoiden ja yleensäkin ihmisten kanssa.
Ennen kuin internet alkoi 1990-luvun loppupuolella yleistyä, kontaktia lukijoihin ja haastateltaviin pidettiin kasvokkain tai puhelimella.
Joskus joku kirjoitti kirjeen. Silloin palaute oli yleensä hyvää, lämmitti mielen pitkäksi aikaa.
Puhelimitse tuli niin hyvää kuin huonoakin palautetta. Välillä piti pitää luuria hiukan kauempana korvasta, jos soittaja oli kovasti tulistunut. Mutta kahta tapausta lukuunottamatta, ovat puheluni päättyneet siihen, että on toivotettu hyvät päivänjatkot.
Itse olen saanut näistä puheluista uutta näkökulmaa. Soittaja on saanut selvityksen tai oikaisun tai ainakin anteeksipyynnön. Ehkä kaikki kolmekin.
On työhuoneeseen tultu paikan päällekin palautetta antamaan. Joskus olen kuunnellut ihmistä, joka purkaa tuntojaan kasvot punaisina miltei happea vetämättä melkoisen tovin. Mutta yhdessä keskustelemalla on yhteisymmärrys yleensä löytynyt.
Toisaalta on tultu halaamaankin, kiittämään ihan kyyneleet silmissä. On tuotu itse leivottua kakkua, kukkia tai jopa itse maalattu taulu kiitokseksi jutusta tai yhteistyöstä. Ne ovat hetkiä, jotka kantavat pitkään.
Internetin yleistyttyä alkoivat tulle ensimmäiset palautteet sähköpostilla. Kiitokset tai kehut lämmittivät yhtä lailla.
Mutta negatiivisiin tai jopa vihaisiin viesteihin vastaaminen oli ja on vaikeampaa. Toki esille nostettua asiaa saa kunnolla tutkia ja sanojaan miettiä, mutta vastavuoroisuus puuttuu. Joskus väärinkäsitykset selviävät, joskus suututaan lisää.
Sellaiseenkin olen törmännyt, että yhdelle ihmiselle tarkoittamani vastaus on jaettu usealle, ja ilkeämielisten paluuviestien määrä sen kuin lisääntyi. Keskustelunomaista vuorovaikutusta ei synny, kun viestinvaihdon välit voivat venyä eri vuorokausille. Tai minkäänlaista vastausta ei enää koskaan kuulu.
Kirjalliseen kommunikointiin ovat käytössä nykyään myös WhatsApp ja Messenger. Kontaktointeja tulee oman mittarini mukaan tätä kautta nykyään liikaakin, joten on vapaa-aikana pakko sulkea itseni välillä ulos ja panna kiinni koko puhelin. En ole tavoitettavissa 24/7.
Oma lukunsa on sosiaalinen media. Siellä sana on vapaa ja tyyli hyvin monenkirjavaa.
Minua ilahduttaa kovasti se iso joukko, joka peukuttaa Somero-lehden hyville uutisille tai ihmisille, jotka ovat vaikkapa saavuttaneet poikkeuksellista menestystä. Osataan olla ylpeitä ja iloisia toisten puolesta. Kannustetaan ja onnitellaan!
Mutta se surettaa, miten moni innostuu ainoastaan silloin kun pääsee nälvimään tai piruilemaan. Postauksista näkee, että nyt on into päällä, kun saadaan kunnolla mollata. Joko meitä lehdentekijöitä tai uutisen kohdetta, ja se on mielestäni kaikkein surullisinta.
Vaikka kyllähän palaute joskus satuttaa itseäkin, ja kovastikin.
Asiallista palautetta otan aina mielelläni vastaan, niin hyvää kuin huonoa. On avartavaa saada eri näkökulmia asioihin. Kaikkein mieluisinta on saada rakentavaa palautetta, josta on hyötyä tekemiselle jatkossa.
Mutta tietenkin positiiviset kommentit ja kiitokset somessa lämmittävät itseänikin ja ovat välillä tarpeen, jotta jaksaa jatkaa.
Mutta somen myötä on tullut ihan uudenlainen tapa palautteeen antamiseen, ja siitä en aina tiedä, onko se edes tarkoitettu meille lehdentekijöille vai ainoastaan muiden kiihottamista mukaan keskusteluun. Palautetta uutisesta on annettu esimerkiksi näin: ”Hienosti nää uutisia etsii. Kun muuta ei löydä. Niin otetaan vaikka kärpäsestä kuva ja painetaan lehteen ja kirjoitetaan otsikoksi: tässä on kärpänen…Pakko saada jotain uutisia jotta saa lehteen paksuutta.
Kyseinen uutinen kertoi, että täysperävaunuyhdistelmä oli ajautunut ojaan.
Mukavaa on se, että käydään vilkkaitakin keskusteluita. Itse en tosin osaa vastailla tämäntyyppisiin kommentointeihin tai keskusteluihin, mutta toisaalta en usko, että sitä odotetaankaan.
Henkilökohtaisesti olen avoin monenlaiselle palautteelle ja mielipiteille, mutta sitä en halua, että ketään julkisissa keskusteluissa ehdoin tahdoin loukataan, mollataan tai tehdään naurunalaiseksi.
Henkilökohtaisen negatiivisen palautteen toivoisin löytävän perille henkilökohtaisesti, ei julkisesti.
Minusta kommunikointiin kuuluu aina myös anteeksi pyytäminen ja antaminen, kun sille on aihetta. Vaikka olisi aiheutettu jollekin mielipahaa tai harmia tahattomastikin. Sen toivoisin muistettavan myös some-maailmassa.

Sari Merilä
päätoimittaja