Oraat huojuvat pihassa ja takovat raskaat kivet. Rumpujen pinta. Kuutamon suru. Auringon säihke. Niin käännän kirjani ja luen muistojeni lauseet.
Muistot muovaavat kasvojeni peilin.
Kun nousen, niin näen kääntymiseni. Tahtoni kiintyy kanssatulijaan. Rakkaus muodostaa historiani. Lapsuuteni vierii ja muistot kypsyvät. Unen kautta tulee tulevaisuuteni aikani keinu muistojen ovi.
Lapsen hauraat luut, siinä on nimeni. Kokonaisuuteni täysin. Muistojeni rakennus auttaa minua avaruuteen. Minä puhun tai luen muistojeni sykkeessä.
Auttamattomat mielet ovat pohjallani muistona. Valon viivat ovat piirtyneet. Siis olen olemassa.
Kämmenissäni puristan muistojeni säteen. Muistoni äärettömyys vierii silmissäni ja katse voi olla täysi kyyneleistä. Poskieni himmeä puna. Kun kuljen sade on huntuni.
Kuolema on muistoista raskain. Menneisyyden musta viitta – siihen pukeudut. Ikuisuuden uni ja haudan jatkuvuus. Haudan syvyyden kummut.
Laahustavin jaloin vaihdat maisemaa. Kytevin teiden avaavan kaipuun, jossa kynttilät saapuvat.
Jos kerran muistat, keräät vainajan yhteistä muistoa. Monenkertainen hautojen on hautojesi kumarrus. Unohdus ei kanna vaan menetetyt kasvot.
Muistojesi talo kasvaakin temppeliksi. Meren ranta nousee ulappana, jos aaltojen kutsu kohtaa tulevaisuuden. Jos nouset kokemattasi äänettömäsi vaihtaen sulaan vaahtoon. Laivasi kantaa meren kaartavaan horisonttiin. Voit kohdata kaiun värähdyksen.
Vuorien huoku. Vuoret kohtaavat sinut vuorista kallio kivet murtuvat. Hiekan harmonia. Kivien surma. Mennyt ranta kaipaa kivillään. Sinä saavut ilon ja surun käännekohtaan.
Muistojen kuva on aina valkeuden viiva. Muistin luoma muisto. Takerrellen ja uhmakkaasti tartun.
Matkani vie aika kuluu ohitan asemat. Nousen junaani joka sykkii maailmassani.
Verhoudun häviämään tulleisiin maailmoihin, jossa metsä kaipaa ja kyljen päilyvät ikkunat. Nyt junani hengittää muistin piirroskarttaa. Junani hyrisevät pyörät. Nyt saavun muistin huoneisiin. Menneisyyden muisti takoo lakkaamatta tulevaisuuden.
Lähtöni ulos. Menneiden muistot liikkuvat alati tulevaisuuteeni kun maa kohtaa. Maa liikkuu ahnaasti ja sulkeutuu muistiini.
Muistoni kosketus tietää verhon ja niin lennän kaihoisasti. Mennyt on ihmisen hämmennys. Kaikki kääntyy. Kaikki voimat avata katseensa. Niin tapahtuu, että muistaminen lankeaa muistin kätköön. Muisti on yhä tapahtuman olemus. Muistissa piilee todellinen piileminen. Taialla jaettu nykyisyyden vauhti tai olemisen suoja.
Muistissa on vapaus. Muinaisuuden lempeys. Tämä ei ole satua hämärästä. Olen vaiti. Linnun laulu ei käänny. Tästä menen. Siirtymisen voima. Väritön on muiston viiva.
Laila Nielsen
filosofian maisteri, vapaa ajattelija