Sirkka Jyrän taival on ollut pitkä, 100 vuotta. Siihen on mahtunut kokemuksia evakkotaipaleesta sotaan, avioliittoon lapsineen, eroon ja yksin elämiseen. Itse hän toteaa, että asioita on vain tullut eteen ja hän on ne sitten käynyt läpi.
– Jokainen kulkee omaa kohtaloaan. Osaa voi itse hallita, osaa ei.
Kaikista elämänsä päivistä kuitenkin yksi ajanjakso on jäänyt eritoten mieleen.
– Muistan sen kuin eilisen, kun talvisota syttyi. Näin kotini pihalla, kuinka idästä tuli seitsemän konetta. Ne lensivät niin matalalla, että punaiset tähdet näkyivät selvästi.
Edessä oli evakkotaival.
– Muuta olen elämässäni usein muistellut, mutta sitä en koskaan halunnut ajatella.
Sirkka Pulkkinen oli 15-vuotias lähtiessään evakkoon äitinsä ja siskonsa kanssa luovutetun Karjalan Ihantalasta Viipurin maalaiskunnasta.
– Lähdimme viime tipassa, sillä rintama oli vajaan kilometrin päässä. Ammuksia oli mennyt jo viikon talon yli, Sirkka muistelee.
Perhe jätti maatilansa helmikuun lopussa 1940, jolloin elettiin talvisodan viimeisiä päiviä. Summan ratkaiseva taistelu oli käyty. Sota loppui pian, 13. maaliskuuta.
Lapset ja vanhukset olivat lähteneet jo aiemmin. Sirkka työskenteli postissa ja hänen työpanostaan tarvittiin vielä.
Karjatilan lehmät vietiin tyhjään latoon, jossa suojeluskuntalaiset kävivät ne ampumassa.
30 asteen pakkasessa hevoskärryille ahdettiin talon koko omaisuus. Ihmiset lähtivät pitkälle matkalleen jalan.
– Se lapsuudenkoti on ollut koko elämäni ajan minulle se ainoa oikea koti. Tuntui niin luonnottomalta jättää pakon edessä oma rakas koti.
Matkaa Jyväskylän seudulle Vaajakoskelle taitettiin pommitusten takia öisin.
Sirkka muistelee, että perillä tulijat otettiin kuitenkin lämmöllä vastaan.
– Saimme asunnon vanhasta metsästysmajasta, joka oli hieno ja jossa oli leivinuuni.
Periaate oli, että valtio tarjoaa majoituksen, mutta elanto oli hankittava itse.
Jyrä sai kesäksi työpaikan puutarhasta.
– Sitten luin, että evakkolapset pääsisivät valtion kustannuksella kansanopistoon. Äiti ei halunnut minun menevän, koska toin elannon. Olin kuitenkin pänkäpää ja menin.
Kun sota loppui, Sirkka ehti nauttia nuoren naisen elämästä.
– Hämäläisnuoret ottivat meidät karjalaiset kivasti vastaan. Sovimme hyvin samaan joukkoon. Kävin tanssimassa ja elokuvissa, hän muistelee hymyillen.
Tulevaisuuden haaveet ja suunnitelmat keskeytti kesäkuussa 1941 alkanut jatkosota. Sirkka päätti heti ilmoittautua lotaksi.
– Minut koulutettiin viestiin, meitä oli siellä neljä tyttöä. Olin 18-vuotias, kun menin pataljoonaan.
Hän toimi jatkosodassa puhelunvälittäjänä 4 vuotta eli sodan loppuun saakka. Töitä tehtiin korsussa.
– Olin siellä luurit korvissa ja mikrofoni edessä koneeseen kytkettynä. Keskityin työhön täysin, tunsin nöyryyttä. Se oli vaativaa työtä.
Lomalla hän pääsi käymään kotona Ihantalassa, jonne perhe oli päässyt Suomen etenemisen myötä palaamaan ennen lopullista lähtöä.
– En osaa edes kuvata, miltä se tuntui.
Tarina yllättävästä kohtaamisesta saa kertojan liikuttumaan.
– Kenellekään en ollut kertonut tulostani. Olin noin puolen kilometrin päässä kotoa, kun vastaan tuli meidän perheemme koira.
Iso osa talosta oli poltettu, mutta koira oli löytänyt itselleen turvapaikan leivinuunin pesästä.
– Koko sen seitsemän päivän ajan kun olin lomalla, koira oli kiinni kyljessäni. Kun loma loppui, se saattoi minut aivan samaan paikkaan, missä kohtasimme. Kehotin sitä palaamaan takaisin, se ulahti niin kuin olisi itkenyt, mutta kääntyi. Koskaan en enää sitä nähnyt.
Sodasta jäi muistoksi rintamatunnus. Hän sai ansioistaan myös 2. luokan vapaudenmitalin.
Sodan jälkeen, 1950-luvun alkupuolella Sirkka avioitui Oiva Jyrän kanssa. Pari asettui 1958 Perniöön. Mies loi menestyksekkään uran, mutta liitossa aiheutti vaikeuksia parin erilaisuus ja sodan muistot.
– Olin iloinen karjalainen ja mieheni jäykkä hämäläinen. Minä olin ollut sodassa, mutta mieheni ei. Sitä en edelleenkään tiedä, että miksi, hän kertoo kaksi vuotta sitten menehtyneestä miehestään.
Mies ei koskaan kuitenkaan pystynyt hyväksymään vaimonsa lotta-aikaa, mikä johti lopulta parinkymmenen vuoden liiton kariutumiseen.
– Muutin lasteni kanssa 1969 Saloon.
Sirkka työskenteli Hyvonin tekstiilitehtaalla tuotetarkastajana. Hän koki työn henkisesti liian raskaaksi ja menikin myyjäksi ensin grillikioskiin ja sitten kukkakauppaan.
– Se oli ihanaa aikaa. Olin vapaa, sain tehdä mitä halusin. Tein pieniä matkojakin.
Salosta Sirkka Jyrä päätti muuttaa Somerolle vuonna 2000, kun huumeongelma alkoi näkyä kaupungissa ja aiheutti levottomuutta. Hänen nuorempi poikansa asui myös tuolloin Somerolla.
– Muutin kerrostaloasuntoon, jossa viihdyin vuosia. Edelleenkin se on kalustettuna ja kaikkine tavaroineni tyhjillään. En oikein tiedä, mitä sille tekisin, niin en ole tehnyt mitään, hän toteaa Lamminniemen Hyvinvointikeskuksen huoneessaan, jonne muutti vajaat pari vuotta sitten.
– Kaaduin ja loukkasin pääni. Se johti muuttoon. Oli iso muutos lähteä kotoa tänne. Mutta kauhean hyvin täällä kaikki silti on.
– Olin kuitenkin tottunut tekemään kotona itse kaikki, kotityötkin. Kotipalvelu kyllä kävi, mutta nauroivat minun olevan sellainen asiakas, jolla on kauhea kiire tehdä työt valmiiksi ennen heidän käyntiään. Pussilakanoita en tosin saanut enää nostettua koneesta, painoivat liikaa.
– Lääkäri kuitenkin ehdotti muuttoa tänne, ja pojatkin olivat sitä mieltä, että pitäisi hiljentää vauhtia.
Pojistaan hän puhuu lämmöllä.
– Ihanat lapset mulla on. Hoitavat mun asiani ja käyvät katsomassa.
Suurta iloa tuottavat myös kolme lastenlasta.
Sirkka Jyrä ei koskaan avioitunut uudestaan.
– Täälläkin sanovat, että olen liikaa yksin, kun en mene muitten joukkoon. Mutta kun en tunne olevani yksin.
– Vain vahvat jaksavat olla yksin, heikot sylityksin, hän napauttaa.
– Kyllä tämä kuitenkin on nyt minulle semmoinen odotushuone, se elämän viimeinen luokkahuone.
Sunnuntaina 100-vuotissyntymäpäiviään juhliva Sirkka Jyrä on jokseenkin hyvässä kunnossa.
– Sydäntä vähän korventaa ja puristaa joskus, mutta nitro on ihmeellinen aine.
Myös toisen silmän ongelmat aiheuttavat murhetta, mutta sitä koitetaan hoitaa kuntoon. Nyt odotellaan tuloksia viimeisimmältä lääkärikäynniltä.
Nykyelämää Sirkka Jyrä seuraa tarkasti. Arvostaa ja arvostelee esimerkiksi pääministerimme tekoja.
Ukrainan sota pysäytti.
– Yhtenä yönä tuli hätä, että joutuvatko poikanikin sotaan. Mutta lohduttelivat, ettei sinne vanhoja ukkoja enää huolita.
Sirkka Jyrä miettii totisena, että tuleeko koskaan enää sitä aikaa, mikä oli ennen nykyistä sotaa ja pandemiaa.
– Tämä sota on pelkkää tappamista. Syyttömät kärsivät, eivätkä mitkään säännöt päde.
Historiaa paljon lukeneena hän sanoo, että jo tsaarin ajoista lähtien Venäjällä on noussut valtaan vähän väliä joku suuruudenhullu.
– Kaikki paha on tullut idästä, toteaa entinen lotta totisena.
Kirjoittaminen on ollut Sirkka Jyrälle tärkeä keino raskaiden asioiden ja muistojen purkamiseen. Runoja on julkaistu parisensataa. Runojen säkeissä hän on jättänyt myös jäähyväiset rajan taakse jääneelle rakkaalle kodilleen, jonne vielä kerran palasi, kun Suomesta alettiin järjestää kotiseutumatkoja Karjalaan.
”Lapsuuskodin raunioilla
pienen hetken viivähdin.
Huojui heinä, peitti sammal,
nurkkakivet tunnistin.
Kotipihan tuntumassa
sodan jäljet uneksuu.
Kadonneet on pihapolut,
tutut kivet, kaikki muu.
Lapsuuskodin raunioilla vietin hetken hiljaisen.
lapsuus, nuoruusvuosiani,
niitä muistan kiittäen.
Kukkuu käki, linnut laulaa
rauniot jää nukkumaan.
Tämän hetken, kukkakimpun,
muistoihin voin tallentaa.”
Sirkka Jyrä, os. Pulkkinen
-syntynyt Lappeenrannassa 29.1.1923
-lapsuus Viipurissa, perheessä äiti, isä, sisko ja 2 veljeä
-työskennellyt mm. postissa, vaate- teollisuudessa ja myyjänä kioskilla sekä kukkakaupassa
-kaksi lasta Pentti Jyrä, 60, ja Hannu Jyrä, 70, 3 lastenlasta
-kirjoittanut yli 200 runoa
-asuu nyt Lamminniemen Hyvinvointikeskuksessa
-viettää syntymäpäivänsä läheistensä kera