Tammikuu on aina ollut minulle pitkässä pimeydessään kuukausista julmin, ja viime tammikuu oli aivan erityisesti sellainen. Kuun alussa minulle tehtiin narkoositähystys, johon joudun rutiininomaisesti joka toinen vuosi ja joka siis sinänsä on minulle perin tuttu toimenpide.
Tällä kertaa operaatio oli kuitenkin epäonninen. Se kesti tavallista pitempään, ja heräsin kesken narkoosin. Luulin tokkuraisena olevani keskiaikaisessa kirkossa, kun kuulin latinankielisiä termejä. Minut nukutettiin uudelleen, mutta toipuminen oli tavallista hitaampaa.
Tulosten odottaminen oli hermostuttavaa, mutta lääkäri onneksi soitti sovitun kahden viikon kuluttua ja diagnoosi oli vapauttava. Joudun kuitenkin uuteen narkoositähystykseen jo kesäkuussa, sillä toimenpide jäi tavallaan kesken. No, se on sen ajan murhe.
Väsymys oli koko tammikuun ajan valtaisa. Tein vain pakolliset tehtävät, mutta työ takkuili ja sakkasi. Kirjoituskramppi oli seuralaiseni. Kirjoitussuoni tuntui kuivuneen. Tein hammasta purren kirjakritiikin sanomalehti Karjalaiseen, ja jokainen sana oli työn ja tuskan takana. Harvoin kiroilen, mutta silloin sanoin ääneen: ”Voi helvetti, kun on taas vaikeata.”
Joulukuun into ja kirjoituspalo oli kadonnut jonnekin kaamokseen. Kolumni Katri Helenasta syntyi sentään vaivattomasti vain siksi, että olin hautonut sitä jo kauan. Se julkaistiin Somero-lehdessä 24.1. Tieto siitä, että viheliäinen tammikuu on kulumassa loppuun, sai minut hitaasti, päivä kerrallaan, elpymään.
Kirjoituskrampin kohdatessa minua lohduttaa L.M. Montgomeryn Runotyttö -trilogia, joka kertoo orpotyttö Emilia Byrd Starrin kehkeytymisestä kirjailijaksi. Myös Emilialla on tuollainen pitkä kuiva kausi. Välillä hän ajattelee, ettei inspiraatio, jota hän kutsuu ”leimahdukseksi”, tule enää koskaan.
Eräänä toukokuun päivänä hän kirjoitti päiväkirjaansa: ”`On lupa työhön / se paras, jonka täällä saat. / On Herran kirouksen lahja parempi / kuin siunaukset ihmisten.´” Näin kirjoitti Elisabet Barrett Browning, ja se on totta. Olisi vaikea ymmärtää, miksi työtä sanotaan kiroukseksi, jollei muistaisi, miten katkeraa pakollinen tai vastenmielinen työ on. Mutta työ, johon ihminen sopii, työ jota varten hän tuntee olevansa maailmassa, miten ihanaa se onkaan! Tajusin sen tänään, kun entinen kuume poltti sormenpäitäni ja kynä oli taas ystäväni.”
Emilia siis voitti kirjoituskramppinsa, ja samoin kävi minulle, kun kalenteri alkoi näyttää helmikuuta. Valostuminen alkoi kuin sormia napsauttamalla. Minulla taitaa olla oma sisäinen kalenterini, joka uuvuttaa minut marras- ja tammikuuksi. Mutta aika helmikuusta kesäkuuhun – se on minun korkeaa aikaani, niin mielialan kuin työinnonkin suhteen, ja nehän kulkevat minulla käsi kädessä. Juhannukselta alan jo surra syksyn tuloa.
Papago-natiivit lauloivat: ”Aamu! Tulkaa tänne kaikki, nouskaa! / Tähän juuri, tähän tulee aamun valo! / Minä kuulen sen pehmeän naurun.” Valoisaa, naurun täyttämää Kalevalan päivää kaikille!
Eija Komu
filosofian tohtori,
kirjallisuudentutkija,
kriitikko