Saarentaan kansakoulun opettajat Elsa Tähtinen ja Toini Lindström olivat järjestäneet koululle oikein hiihtopäivän. Keskinäisten kilpailujen ohella oli tarkoitus herättää kiinnostus ja antaa mahdollisuus osallistua kansakoulujen yhteisiin hiihtokisoihin Ollilan koululla. Silloin oli helmikuu parhaimmillaan ja ihan ennenvanhanen lumitalvi.
Ensin oli likkojen vuoro näyttää hiihtokuntonsa. Toinen opettaja lähetti yhden likan kerrallaan, toinen merkkasi lähtöajan. Me pojat siinä hytisimme kun odottelimme innokkaina omaa vuoroamme. Aika kului, eikä vielä ensimmäistäkään maaliin tulijaa näkynyt.
Lopulta lähestyi numero yksi ja hänen takanaan pitkä likkajono. Olivat likat keskenään sopineet, että ensimmäiset odottavat perässä tulevia. Kaikki saapuivat samaan aikaan maaliin ja saivat koko ”aikakoneiston” täysin sekaisin. Liekö tarkoitus protestoida Ollilaan osallistumista vastaan? Valitse siitä sitten parhaat edustajat koulullemme.Likkojen jälkeen lähtivät pojat saman kaavan mukaan. Eikä siihen tarvittu mitään protestia, eikä ulkopuolista innostajaa. Hiihdimme ihan tosissamme, niin kuin kisoissa kuuluukin. Päivän päätteeksi nimettiin Ollilaan lähtevät pojat, eikä yhtään likkaa, muistaakseni. Ehkä jokunen likka olisi halunnutkin lähteä, mutta mikä porukalla oli sovittu, siihen oli tyytyminen.
Lähtö Ollilan koululle tapahtui uuden koulupäivän alkaessa omalta koulultamme. Rautelassa asuvat tulivat matkan varrelta mukaan. Matka oli pitkä jo ilman edestakaisin hiihtämistäkin. Arvioisin ainakin 5–6 kilometriä. Eikä sinne ollut mitään kunnollisia oikolatuja. Hiihdettiin hevosrekien jättämiä jälkiä myöden, niin kuin usein muulloinkin.
Hiihtojoukolla ei ollut ketään aikuista vastuuhenkilöä. Tällaisessa tilanteessa vanhimmat oppilaat olivat tottuneet ennenkin ottamaan ohjat käsiinsä. Laakson Eero Saarentakaa ja Känkäsen Viljo Rautelasta olivat näitä ”luottomiehiä”. Näin se varmaan silloin toimi.
Merkillisen vähän muistan tuosta menomatkasta. Perille tultuamme nostimme sukset koulun seinää vasten. Siinä pisti silmään yksi suksipari, joiden pohjiin oli ronskisti pissitty! Tuskin se oli luistovoiteeksi tarkoitettu, jarruksi paremminkin kanssakilpailijalle. Kummastelimme ja siirryimme sisälle lämmittelemään.
Vähän muistan koko kilpahiihdostakaan, vähän mehuista tai ruokailusta. Palkintojen jaossa jäi hieno muisto Laakson Heimosta ja Pyykön Auliksesta. He olivat ainoat joukostamme palkitut. Heimo odotetusti, Aulis täysin odottamatta. Aulis oli meiltä huomaamatta ”treenannut” hiihtämällä päivittäin koulumatkansa. Hiihtänyt sieltä Knaapin Katteensuon perukoilta yli viisikilometrisen ”aamutreenin” ja iltapäivisin toisen mokoman. Hiihti tai käveli, olipa pyry tai sade tai paukkuva pakkanen, Aulis oli palkintonsa ansainnut! Olimme ylpeitä kummankin palkitun puolesta.
Reijo Siltasaari
4. lk 1951