Taannoin oli tilanne, jossa vaakakupissa keikkuivat överibailauspaljonviinaa -tyyppinen retki ja rauhallinen perheilta, joka huipentuisi pitkiin ja hyviin yöuniin. Valitsin perheen ja unen. Ja aamulla kiitin itseäni.
Aika perheen kanssa on aina mittaamattoman arvokasta, kun koko joukko on paikalla, mutta myös unitunnit ovat vuosien saatossa nousseet arvoon arvaamattomaan. Ja jos jostakin olen tarkka, niin siitä, että päiväpeitto on suorassa ja unen laatua ei alkoholilla pilata. Epäilijöille tiedoksi, että kyllä sitä joskus otetaan ja on ihan riittävän isostikin otettukin. Mutta nyt kun Rouva itse on palautunut rakkaan työnsä ääreen ja päiväkotimerkkiset aamut huushollissa alkaneet, niin hyvälle yöunelle antaa vielä enemmän arvoa. Hyvin nukkuneena viikko soljuu huomattavasti kivuttomammin kaikkine haasteineen.
Aamut kodissamme alkavat usein niin, että isimies, itse Leijonamieli, kampaa harjansa yrittäen olla herättämättä koko muuta kansaa. Näille alfauroksille tämä saattaa olla hieman vaikeaa. Samalla Leijonamielen vaimo alkaa usein raottaa silmiään. Kun lapsia alkaa olla kuin Vilkkilässä kissoja, on parempi hoitaa itsensä lähtövalmiiksi ennen kuin minikokoiset Mäkiset kömpivät koloistaan uuteen päivään.
Päiväkoti/kouluaamuja on harjoiteltu vuosien saatossa jo siinä määrin, että viimeisen kuukauden aikana on ollut hieno huomata, kuinka tehty työ alkaa vihdoin kantamaan jonkinnäköistä hedelmää.
Ennen kolmatta rakkaudenhedelmää muistan eräänkin kiireen valtaaman aamun, kun ihanien kullannuppujen kulmakarvat oli jo herätessä siinä asennossa, että tästä ei ilman äksyilyjä selvitä. Jatkoksi kurahousut sekä tärkeä unikaveri unohtuivat kaikessa pyörteessä kotiin juuri silloin, kun niitä ei olisi ollut mitään saumaa sieltä hakea. No, haettava oli. Ja taas Volvon kumit ujelsivat, kun pitkin Someron katuja suhailtiin, jotta oltaisiin ajallaan myös omassa työpisteessä.
Tässä kohtaa sai isimieskin osansa, kun melko kookkailla aakkosilla otettiin puhelinyhteys jonnekin päin Suomea. Saattoi työkaveritkin siinä yksipuolisessa keskustelussa, jota annoin tulla täysin suodattamatta ja koko täyden laidallisen, hoksata, että aamu ei ollut mennyt ihan putkeen. Unohtuneet kurahousut oli tietenkin aviomiehen piilottamat.
Käteen jäi tietenkin vain huono mieli, kun pinna jälleen kerran paloi, vaikka sitäkin yritti viimeiseen asti säästellä.
Kun näitä aamulähtöjä tarkastelee hieman tarkemmin, niin onhan siinä niin monta liikkuvaa osaa, että olisihan se totaalinen lottovoitto, jos kaikki aina menisi putkeen. Pienistä asioista nämä koostuvat, eikä siinä tarvitse kuin yhden kortin kaatua, niin koko korttitalo romahtaa.
Erinomaisena esimerkkinä jälleen eräs aamu. Kaikki askareet oli siihen asti menneet loistavasti, linnut lauloivat, lapset olivat enemmän kun herranterttuja. Pikkuinen Perttu -vauva kypsytteli masussa, joka alkoi olemaan jo siinä määrin iso, ettei Rouva ollut enää kaikkein notkeimmillaan. Koiranpentu Mila oli saanut omat ulkoilurutiininsa, mutta jotenkin huomaamatta se oli ehtinyt tekemään lattialle melko kostean yllätyksen. Se tunne, kun astut lätäkköön tajuten, että nyt pitäisi olla jo menossa, nostaa melkein hiukset pystyyn. Mitä siitä, sukat vaihtoon ja siivous, ei mikään iso asia, ajattelee joku.
Tavallaan…
Mutta kun lisätään se funktio, että päällä on tukkisukkahousut, jotta isolla masulla jaksaa porskuttaa 12 tunnin työpäivän, asia saa selvästi lisämaustetta. Näin kokemusasiantuntijana voin kertoa, että niiden päälle pukeminen on sellainen temppu, että suosittelen kaikille, ken haluaa kokea vittuuntumisen monet kasvot.
Tähän suureen palapeliin kuuluu vielä yksi osa, jonka olen nimennyt kasvatusvastuuksi. Tämä on se pala, joka omassa takaraivossa jyskyttää aamusta toiseen. Varsinkin kun aamujen vetovastuussa on vain yksi perheen aikuisista, syystä että vaihtoehto ei ole se, että isimies alkaisi viemään lapsia hoitoon ennen kello kuutta.
Voisihan sitä passuuttaa poikaset pukeisiin joka aamu, ja antaa periksi niissä käänteissä, kun lapsi ilmoittaa, ettei halua pestä hampaita tai protestoi kumisaappaiden pukemista kaatosateella. Nämä kaikki ovat kuitenkin meille normaalia arkea ja taistelut siinä samalla isoa kokonaiskuvaa. Eihän se maailma mihinkään kaadu, jos silloin tällöin isin kotona ollessaan passuuttaa kaiken mahdollisen lastensa eteen, mutta normi oloissa väitän, että tekisin periksi antamalla lapsilleni vain ja ainoastaan karhunpalveluksen. Tarkoitus kun on saada lapsistamme yhteiskuntakelpoisia kansalaisia. Kun jokainen kantaa ikätasoonsa nähden oman kortensa kekoon, yhteiselo soljuu mukavammin.
Tässä kun yhteen sovitetaan kahden aikuisen töitä, koulua, päiväkotia ja nelijalkaisen ystävän elämää, ei ainakaan nuorru. Mutta siihen en lähtisi pyrkimäänkään, sillä kuljetut kilometrit antavat huomattavasti enemmän. Monta asiaa tulee oppineeksi, kuten miten kannattaa ilmaista Kustille , että taivaalta tulee vettä taivaan täydeltä, vaikka toiveissa oli lämpimät auringon säteet. Tai millä keinolla venytät vielä karvan verran pidemmälle omaa pinnaasi, jotta sopu säilyy.
Samalla oma porukkamme kuitenkin hitsaantuu tiukasti kiinni, tehden meistä tiimin, jonka kanssa menemme vastoinkäymisistä huolimatta läpi vaikka harmaan kiven. Se on kaiken riemusirkuksen arvoista.
Vastatuulet, elämän oppiläksyt ja vauhdin tuomat rypyt, täällä ollaan valmiina, keep it coming vaan!
Heidi Mäkinen
yrittäjä