Suomalaisen järjestötoiminnan erityispiirteeksi on usein kansainvälisestikin todettu läheinen yhteistyö julkisen sektorin kanssa.
Yhdistykset ja järjestöt saavat tukia ja avustuksia valtiolta, kunnilta ja EU:lta. Nyt kun säästölistoja valtiontalouden tasapainottamiseksi laaditaan kilvan, nousee epäilemättä myös näiden tukien tulevaisuus esille. Niihin puuttumista tulisi kuitenkin harkita tarkkaan.
Suomen voi täydellä syyllä sanoa olevan yhdistysten ja kansalaistoiminnan luvattu maa. Vaikka usein puhutaankin vapaaehtoistyön kriisistä ja yhdistysaktiivien vanhenemisesta, Suomessa on edelleen yli 100 000 yhdistystä ja uusia yhdistyksiä rekisteröidään päivittäin keskimäärin 4 kappaletta.
Suomi on myös hyvinvointivaltio, jossa julkinen sektori – valtio ja kunnat – huolehtii ihmisten terveydestä ja turvallisuudesta, ja ainakin periaatteessa siitä, että erilaisia palveluja on saatavissa eri puolilla maata.
Kansalaistoiminta ja hyvinvoinnin rakentaminen ovat leimanneet suomalaisen yhteiskunnan kehitystä jo ainakin 1900-luvun alusta lähtien ja etenkin Suomen itsenäistymisen jälkeen. Ja näiden kahden asian yhdistämisessä Suomi on ollut aivan omaa luokkaansa.
Itsenäistyneessä Suomessa oli kovat tavoitteet ihmisten hyvinvoinnin edistämisessä. Resurssit vain olivat kovin vähäiset; maamme oli äärimmäisen köyhä, asukkaita vähän ja harvassa ja puutteita oli kaikissa keskeisissä palveluissa niin sosiaali-, terveys- kuin turvallisuuspuolellakin.
Suomalainen nerokkuus oli yhdistää 1920- ja 1930-luvuilta lähtien aktiivinen kansalaistoiminta, yhdistykset ja järjestöt auttamaan valtiota suomalaisen hyvinvoinnin rakentamisessa – etenkin maaseudulle.
Suomeen saatiin muun muassa neuvolat, lastensuojelutoiminta ja terveystalot sekä kansanterveyden edistäminen järjestettyä pitkälti niin, että aloite tuli järjestöiltä ja sieltä innovaatiot joko siirrettiin julkisen sektorin tuottamiksi palveluiksi tai sitten niitä alettiin tuottaa julkisen sektorin ja järjestöjen ja yhdistysten voimin yhdessä.
Myös esimerkiksi vuoden 1933 palolaki oli selkeä valtiovallan tunnustus, että maaseudulla tulipaloja ei pystytä hoitamaan vakinaisten palokuntien voimin. Valtiolla ja kunnilla eivät resurssit riitä takaamaan asukkaiden turvallisuutta isojen kaupunkien ulkopuolella. Oli keksittävä joku muu ratkaisu – turvaudutaan kansalaistoimintaan, yhdistyksissä toimiviin vapaaehtoisiin. Ja näin syntyi monella maaseutupaikkakunnalla oma VPK.
Olennaista toteutuksessa on ollut se, että yhdistystoiminta ja julkinen sektori ovat yhdessä todenneet jonkin palvelun tai toiminnan tarpeelliseksi ja että siitä maksetaan myös jotain yhdistyksille joko sopimuksen tai tukien ja avustusten muodossa. Joka tapauksessa vähemmän kuin kunnan omana palveluna tai yritykseltä ostettuna.
Matala kynnys, palvelujen helppo saatavuus, vertaisuus ja vapaaehtoisuus ovat järjestöjen ja yhdistysten tärkeitä kulmakiviä. Kolmannen sektorin tarjoama ja usein ennaltaehkäisevä työ saattaa olla ratkaisevaa, jotta vältytään raskaammilta ja myös kalliimmilta toimenpiteiltä. Viime kädessä järjestöjen tehtävänä on vahvistaa kansalaisten omaa toimijuutta ja aktiivista kansalaisuutta.
Monissa muissa maissa valtiovallan suhde yhdistyksiin ja järjestöihin on paljon löyhempi kuin Suomessa ja toiminnan rahoitus perustuu esimerkiksi lahjoituksiin. Ihan lähellä on myös maita, joissa koko ajatus kansalaistoiminnasta koetaan valtionvastaiseksi toiminnaksi.
Monet hyvinvointivaltiomme toiminnot tai toimintatavat ovat syntyneet yhdistyksissä ja järjestöissä ja siirtyneet sieltä julkisen sektorin hoidettaviksi tai työ- ja toimintamenetelmiksi. Järjestöillä on ollut myös aukkojen tilkitsijän rooli julkisen ja yksityisen sektorin rajapinnoilla ja maaseudulla. Tätä kykyä on tarvittu sodissa, jälleenrakennuksessa ja lama-aikoina, ja tullaan edelleen tarvitsemaan kunnissa ja hyvinvointialueilla. Hyvinvointivaltion ja kansalaistoiminnan yhteistyö on kustannustehokkuutta.
Tauno Linkoranta
Varsinais-Suomen Kylät ry:n kyläasiamies
Varsinais-Suomen
MYR-järjestöjaoston pj.