”MITÄS likat?” huikkasi sukulaismies, kun koppasi minut ja siskoni kainaloihinsa hautajaisissa. Tuli jotenkin kotoinen olo, samanlainen kuin lapsena. Sellainen, että on turvassa. Tämä henkilö haluaa tietää, miten meillä menee ja lohduttaa.
Meidän suvussa on ollut tapana jakaa lämpöä ottamalla syliin tai halaamalla, joten en ole tuntenut ahdistaviksi vieraammankaan ihmisen lähestymisyrityksiä tai tytöttelyjä. Mutta on meidän piireissä niitäkin, jotka karsastavat halailua. Heistä se on turhanpäiväistä lepertelyä ja tunteiden näyttämistä.
Nuo lapsuudessa saamani hyvät kokemukset ovat kantaneet. Uskon edelleen, että ihmiset ovat pohjimmiltaan hyviä. Läpeensä pahoja ei ole vielä eteeni ilmaantunut. Eino Leino sanoo hyvin runossaan Hymyilevä apollo: ”Ei paha ole kenkään ihminen, vaan toinen on heikompi toista. Paljon hyvää on rinnassa jokaisen, vaikk´ ei aina esille loista.”
Minulle on käynyt hyvin, mutta tiedän tapauksia, joissa hyväuskoisuutta on käytetty hyväksi. Siitä on saattanut alkaa elämänmittainen kärsimysnäytelmä.
MEILLÄ kotopuolessa, synnyinkylässä pojiteltiin ja tytöteltiin. Oli Rauhalan ja Niemelän poijjaat. Näitä veljeksiä oli kuulemma ruvettu sanomaan lapsena talon mukaan. Sama tapa jatkui, vaikka Rauhalan veljekset olivat jo kahdeksankymppisiä.
Ja oli Eeliksen likat, jotka suhasivat mopoilla tehtaaseen töihin. Heidän yhteinen nimittäjänsä oli isänsä Eelis.
Nämä henkilöt tunteva tiesi heti, kenestä puhutaan.
Kuulin usein lauseen: ”Kenes likkoja sää olet?” Halusivat tietää isän ja äidin, ja ehkä sen mukaan päättää, luottaako tähän henkilöön, tai vaikka keräykseen, johon olin ropoja vonkaamassa. Vai oliko tuo lause vaan keskustelun aloitus; kenties sitä sen ajan smalltalkia.
Uteliaitakin he olivat, tai ehkä halusivat vahvistaa oman katsantokantansa asioihin. Kyselivät, mitäs Jukka ja Pekka (isäni ja setäni) siellä nyt tekevät, tai paljonko Kaarinalla (äidilläni) on nyt lypsettäviä navetassa. Kerran eräs tivasi veljeltäni, että mitä siellä pellon päässä oikein tehtiin sinä ja sinä päivänä. Poika ei tiennyt, mitä vastata. Selitteli jotakin. ”Taisivat nostaa perunoita?”, totesivat juoruilijat, kun jo tiesivät asian oikean laidan. Samalla he läksyttivät naapuria, kun tämä niin myöhään suoritti vuoden tärkeää työtä.
Tänä some-aikana varmaan napattaisiin kuva askareesta, julkaistaisiin se netissä, taivasteltaisiin ja muistutettaisiin, miten varhain itse on saanut perunat laariin. Jos oltaisiin hyvällä päällä, niin annettaisiin muutamat perunaruokareseptit lämpimäisiksi.
ÄITI opetti, että kylään (vieraisille) mennessä täytyy koputtaa oveen kuuluvasti. Kun meni sisään, piti sanoa päivää ja sitten selkeästi esittää asiansa. Hyvä oli katsoa silmiin eikä pälyillä varpaita tai ovenkarmeja.
Kun oli jotain saanut, niin tuli kiittää ja niiata niksauttaa. Pois lähtiessä piti muistaa sanoa näkemiin.
Isä täydensi äidin opetuksia. Kun oli jotain saanut, niin isä tivasi: ”Mikäs jäi?” Niin monta kertaa hän toisti lauseen, että tuli sanottua kiitos.
Velipoika oli hyvä kaikenmoisissa keräyksissä. Rahojen lisäksi kotiintuomisina oli pullaa, pipareita ja karamelleja. Hän osasi hymyillä ja lirkutella vanhojen ihmisten kanssa. Alkumetreillä oli kyllä sanonut yhdessä paikassa kaikki äidin pyytämät sanat kerralla eli päivää, kiitos ja näkemiin.
MINUA on tytötelty silloin kun olin tyttöiässä, mutta vanhempanakin. En ole kokenut sitä pahana, arvosteluna tai aliarvioimisena.
Näin kuusikymppisenä on mukavaa, kun joku heittää: ”Mihis tyttö on menossa?” tai vaikkapa ”Onpas likalla korree mekko”. Olen sen verran yksinkertainen, että minua nuo lauseet riemastuttavat ja päivän äreys on tipotiessään.
Saattavat ne sanat olla flirttiäkin, mutta sitä onkin liian vähän tässä työ- ja suorituskeskeisessä maailmassa.
Kun kuulen muiden mukavia sanoja, jaan niitä mielelläni muillekin.
Huulenheitolla voi avata keskustelun, tavata uusia ihmisiä. Tokaista huolettomasti. Kohdata muutamaksi sekunniksi ja sitten jatkaa matkaa.
Riippuu paljolti siitä, kuka likottelee ja millä äänenpainolla tytöksi kutsuu.
Iva ja vähättely saavat verenpaineeni kohoamaan. Ärsyynnyn, kun besserwisser-tyyppi haluaa osoittaa olevansa toista korkeammalla ja näyttää tämän paikan maanmatosena. Ei parane mennä vipuun, ja ryhtyä heittämään lokaa ivaajan päälle. Parempi on huokaista, nostaa toista kulmakarvaa, heittää jäätävä katse ja olla sanomatta mitään. Ottaa itse lunkisti ja antaa toisen kihistä pahassa sapessaan.
Yleensä tässä vaiheessa ryhdyn ymmärtämään, miksi hän kaataa pahan olonsa päälleni. Ehkä kettuilija oli nukkunut huonosti murehtiessaan jälkikasvun tekemisiä tai tekemättä jättämisiä. Häntä särki yhdestä tai useammasta paikasta, lakanat olivat ryppyiset, tyyny liian kuhmurainen, aamun lehti jäi tulematta, auraaja linkosi lumet pihan tukkeeksi, kahvi lopussa, silitysrauta rikki, paita likainen, sukassa reikä, puoliso ei kuunnellut, naapuri valitti, pomo ei tajunnut, oli liikaa töitä eikä kukaan ymmärrä.
Merja Ryhtä
toimittaja