Tänään on täällä Englannissa ollut äitienpäivä. Suomessahan se tulee vasta toukokuussa. Tänään on myös Englannissa ollut sen verran lämmin päivä, että pystyimme nauttimaan piknikistä puutarhassamme. Tiedän, että Somerolla on vielä ihan talvinen keli.
Luonnollisesti näissä kahdessa maassa on paljon eroja ja meidän arkemme täällä on hyvin erilaista verrattuna siihen, mitä se oli kun asuimme vielä Somerolla. Tästä huolimatta pidämme hyvin tärkeänä asiana pitää yllä meidän suomalaisuutemme niin monella tavalla kuin vain mahdollista.
Tänään sain meidän kirkossamme mahdollisuuden pitää saarnan. Kerroin muutaman tarinan suomalaisesta äidistäni, eikä ollut sattumaa, että kuvassa jonka päätin hänestä näyttää, hänellä oli yllään kansallispuku. Kerroin myös kuinka Suomessa äidit saavat usein ruusun kirkossa äitienpäivänä ja sen mukaisesti annoimme kaikille äideille myös täällä tänään ruusun. Se ei ollut ensimmäinen kerta, kun kerroin kirkossa, kuinka asiat Suomessa tehdään.
Suomessa minulla oli puoleksi ulkomaalaisena valitettavan vaikea saada pysyvää työtä, mutta sanoisin, että suomalaisuutemme täällä on jopa kasvanut, vaikka emme siellä enää asukaan. Parhaat ystäväni ovat edelleen Suomessa, ja jossain muodossa puhumme kotona Suomesta joka ikinen päivä.
Työssäni psykoterapeuttina pidän joka viikko työpajoja, joissa puhutaan muun muassa hyvinvoinnista. Kerron usein, miten asiat tehdään Suomessa. Ihmiset täällä ovatkin hyvin kiinnostuneita kuulemaan, millaista Suomessa on. Olen tietoinen siitä, että tämä on yksi omista tavoistani pitää yllä omaa suomalaisuuttani – puhun siis suomalaisesta kulttuurista aina kun vain on yleisö, joka on valmis kuuntelemaan!
Kotona puhun mieheni kanssa suomea, joten ainakin kieli pysyy tuoreena päässäni. Etuovessamme on kyltti, jossa lukee suomeksi tervetuloa ja olohuoneessamme iso Suomen lippu, joten kenelläkään ei ole epäilystäkään, mistä maasta olemme. Suihkussa käytän Suomesta tuotua koivushampoota, koska se tuoksuu niin hyvälle. Valitettavasti sitä ei saa täältä ostettua.
Ja sitten ruoka. Tällä viikolla söimme kasvisversiona nakkikeittoa, vaikka sellaista ruokaa ei ole olemassakaan tässä maassa. Minun pitää jopa matkustaa, että saan ostettua kasvisnakkeja. Mutta se kannattaa, koska tiedän, että nakkikeitto on yksi lasten lempiruoista. Pakastimessa on aina ruisleipää ja Perinteinen-salaattikastike löytyy jääkaapista. Kun joku meistä käy Suomessa, Fazerin sininen sekä Geisha-suklaa ovat aina perheen toivelistalla tuliaisiksi.
Juuri tänään tyttäreni Lucy, joka on menossa bussimatkalle aamuyöllä, laittoi kuvan siitä, kuinka hän tekee matkaevääksi munavoita eväsleipien päälle. Yritän aina tuoda myös karjalanpiirakoita kotiin, kun käyn itse Suomessa, mutta tämä on toisaalta aika turhaa touhua, kun ne ovat kaikki alle viidessä minuutissa jo syöty. Korvapuusteja minun pitää vielä joskus leipoa, mutta toisaalta pärjäämme niillä, joita Ikeasta saa!
Olen huomannut, että jokaisella lapsella on suomenlipputarroja monessa paikassa. Minun kohta 15 täyttävä poikani Luca pyysi Suomen maajoukkueen jalkapallopaidan synttärilahjaksi.
Kun asuin vielä Somerolla, vein useamman ryhmän Englantiin esitelläkseni heille englantilaista kulttuuria. Haaveilen siitä, että joku päivä minulla olisi mahdollisuus tuoda englantilaisia myös Suomeen käymään.
Työskentelen nykyisin hyvinvointialalla, joten olisipa ihana pitää Suomessa vaikka joku hyvinvointiretriitti ja näyttää samalla järvet, metsät, marjat ja saunat englantilaisille kollegoilleni. Olen sen ainakin oppinut, että unelmoida kannattaa aina. Siitä kaikki lähtee.
Valitettavasti yksi asia, joka ei ole vielä päässäni selkeä, on suomen kielioppi. Joten annan tämän kolumnini taas kerran miehelleni Jukalle, jotta hän voi korjata pahimmat virheet, ennen kuin lähetän sen lehteen. Joskus olen jopa itkenyt osaamattomuuttani. Mutta nyt olen vain todennut, ettei se ole suomalaisuudesta ihan lemppareitani. Keskityn mieluummin saunaan, Fazerin siniseen ja nakkikeittoon; silloin kaikki on hyvin.
Rakkaat terveiset teille kaikille täältä Englannista. Tervetuloa käymään!
Omasta puolestani toivon, että pian pääsemme taas Café Roseen nauttimaan hyvästä seurasta ja kunnon korvapuustista!
Jody Merelle
psykoterapeutti