Vaalityötä on tehty pitkin kevättalvea. Säännöt on olleet kaikille tutut eli pelin pitää olla puhdasta ja puolueen väriä pitää tunnustaa.
Kisaväsymys kuitenkin painaa ja välillä tunteet kuumenevat. Säännöt eivät kiellä pieniä taklauksia ja kyynärpäätäkin saa käyttää, jos vain kukaan ei huomaa.
Puolueet kisaavat vastakkain, mutta omatkin pitää voittaa ja silloin tapahtuu se, mitä ei kukaan haluaisi oman puoluekaverin tekevän, ”selkään puukottaminen”. Omien selkään puukottaminen on oma taitolajinsa, jonka jotkut taitavat toisia paremmin. Onhan se vähän likaista, mutta sillä saa mukavasti etumatkaa otollisen hetken tullen. Mutta kun puhutaan puoluekaverista pahaa selän takana äänestäjille ja tieto menee lopulta sille kenestä on puhuttu pahaa, niin silloin ei kunnian kukko laula pahanpuhujalle.
Kannattaa muistaa se, että jos puhut, niin kuulija voi sen kertoa toiselle. Eli sen minkä taakseen jättää, niin varmasti edestään löytää, se kannattaa aina muistaa.
Pelin henki on kuitenkin selvä, eniten ääniä saanut voittaa ja pulinat pois. Tyylipisteitä ei jaeta, vaan nopeimmat ja uljaimmat palkitaan ruhtinaallisesti. Jaossa on kultaa ja kunniaa, valtaa ja vastuuta.
Voittajat kirjoittavat historian ja häviäjät saavat jäädä jalkoihin.
Uhraukset ovat suuria, mutta onhan kyse yhteisestä hyvästä, vai onko se oma napa sittenkin ensin?
Tärkeää on kuitenkin vetää oikeista naruista niin, että omat teot ja vaalityö näyttävät hyvältä, tai ainakin paremmalta kuin muiden. Vähän voi liioitella tai puhua väritettyä totuutta, ehkäpä jopa valehdella, mutta se pitää tehdä siten, että kohta voi puhua mustan valkoiseksi. Enhän minä niin sanonut, tai jos sanoinkin, tarkoitin kuitenkin toisin.
Kannattaa kuitenkin varoa puhumasta selän takana sellaista, mistä joutuu jälkikäteen vastaamaan puheistaan.
Sama kaava toistuu vähän joka vaalissa puolueesta riippumatta. Pelin henki on sama silloin, kun jaossa on valtaa ja kunniaa.
Kaikille kuitenkin pelin henki on selvä, voittajat vievät kaiken ja häviäjät maksavat pankkilainan.
Vaalitarkkailija