Aikana, jolloin lähes kaikki perustavanlaatuinen yhteiskunnassa on murroksessa, alkaa väistämättä miettiä, miten asiat olivat ennen, ja olivatko ne lopulta sittenkään paremmin?
Suomalainen koulumenestys on ollut esillä viime aikoina muun muassa painotusluokkien, segregaation ja kouluissa esiintyvän väkivallan vuoksi. Minusta painotusluokat eriarvoistavat. Kaikilla ei ole mahdollisuutta sellaiseen päästä, eivätkä kaikki edes tiedä niiden olemassaolosta. Minä en tiedä, miten pystyttäisiin luomaan systeemi, jossa pääsy painotusluokalle olisi tasavertaisesti kaikkien saatavilla. Olen sen kannalla, että peruskoulu olisi kaikille sama. Erilaisia valinnaisia kursseja ja mahdollisuuksia harrastaa koulun jälkeen tulisi olla tarjolla. Näin lapsi saisi panostaa lisää itselleen mieleiseen asiaan tai harjoittaa lahjakkuuttaan.
Maantieteellinen segregaatio tulisi pitää erossa painotusluokkakeskustelusta. Segregaatiota syntyy aivan muista syistä, lähinnä kaupungeissa tehdystä epäonnistuneesta tavasta sijoittaa erilaisiin tulo- ja yhteiskuntaluokkiin kuuluvia ihmisiä. Segregaatio lasten ja nuorten kohdalla liittyy integraatioon, sosiaalihuollon tukipalveluihin, perusopetuksen kieli-, mielenterveys-, ja opetuksen erityistarpeisiin vastaavien resurssien määrään. Ei peruskoulun painotusluokkiin. Ja ei, en ole ehdolla eduskuntavaaleissa. Kunhan paasaan.
Suomalaisissa peruskouluissa on aina ollut väkivaltaa, kiusaamista, eriyttämistä ja asenteellisuutta. Oma peruskouluaikani 1990–2000-luvuilla ei varsinaisesti ruokkinut hyvää itsetuntoa tai tasa-arvo. Koulussa jaoteltiin milloin mihinkin ryhmiin sen mukaan, mitä osasi tai ei osannut. Liikuntatunneilla oli erikseen poikien ja tyttöjen ryhmät. Pojat urheilivat, tytöt hyppelivät. Oli meillä silti pienessä maalaiskoulussa yhdessä tekemisenkin meininkiä. En unohda paria ensimmäisten luokkieni opettajaa, jotka antoivat aivan kelvot lähtökohdat opintaipaleelle.
Väkivaltaa alkoi esiintyä enemmän yläkoulussa. Oli samanlaisia rähinäporukoita kuin nykyäänkin. Nyrkit viuhuivat ja solvaukset lentelivät. Opettajat heittelivät oppilaita tavaroilla, antoivat luunappeja tai huusivat kurkkusuorana tukka päässä täristen. Ei se silloin ketään niin kauheasti hetkauttanut. Kenellekään ei tullut mielenkään opettaa tai opetella tunteiden hallintaa tai ilmaisua. Oli rankkaa kiusaamista, johon kukaan ei puuttunut. Osa opettajista osallistui syrjintään. Opetusmetodina oli ulkoaopettelu. Jos ei oppinut, ei oppinut. Teinivuosien opinahjo taisi suoraan sanottuna olla melko synkkä paikka.
Nuoret käyttivät 2000-luvun alussa paljon alkoholia lukemattomista eri syistä. Jokaviikonloppuinen juopottelu oli monelle normaalia. Ehkäisevää nuorisotyötä teki perjantai-iltana muutama hengellisen herätyksen saanut hiippailija. Uskon tuoma sielunrauha ei voi olla täysin humpuukia, sillä sellaista vittuilun määrää, jonka he saivat osakseen, ei pystyisi kukaan muutoin vastaanottamaan.
Hyvästi siis kokonaisen sukupolven verran alkoholille menetettyjä aivosoluja, tervetuloa mielenterveyshäiriöt. Oma ikäluokkani taitaa onneksi olla ensimmäisiä, jotka ovat kaikesta riekkumisesta huolimatta ymmärtäneet terapiassa käynnin hyödyt. Psykoterapeutit ovat ylityöllistettyjä, kun me neljäkymppiset ravaamme aukomassa lapsuutemme traumoja.
Terveydenhuolto on jo menetetty bisnekselle, toivottavasti koululaitos vielä pelastettaisiin. Peruskoulu on lasten ja nuorten elämän suurimpia tukipilareita sosiaaliluokkaan tai etniseen taustaan katsomatta.
Kira Kauppi
yrittäjä