Pellavaenkelin näyttelytilassa sulassa sovussa pöydillä ja seinillä komeilevat Alice Cooper, Bob Marley, Rauli Badding Somerjoki, Prince, Remu, Lemmy Kilmister ja muutama muukin rokkistara. Bändejäkin on näkösällä, kuten Iron Maiden ja Beatles.
– Prince on elämäni suosikki. Hän on vähän samanlainen androgyyni kuin Somerjokikin. Sellainen olento, josta ei oikein tiedä, onko hän mies, nainen vai joku muu otus, pohdiskelee nukkien tekijä pertteliläinen Varpu Saari.
Kun henkilö vielä osaa tehdä hienoa musiikkia ja laulaa sen kuulijan sieluun saakka, niin nautinto on taattu.
Saaren suosikki on myös Leonard Cohen.
– Hän on mielimieheni. Matala ääni, karismaattinen tapa esittää kappaleita. Kyyneleet tulevat silmiin, kun kuulen Dance Me to the End of Love -kipaleen, huokaa Saari ja vilkaisee taulua Cohenista.
Musiikista ja sen vaikutuksista Varpu Saari voisi puhua päivät pääksytysten.
– Kun laitan musiikin soimaan, niin varvasta alkaa vipattaa ja kroppaa keinuttaa. Aikamoiset fibat saan esimerkiksi Abban musiikista ja Princen Purple Rainista. Musiikki vie muistoihin. Yhtäkkiä tulee mieleen jokin tapahtuma tai ajanjakso elämästä. Se voi nostaa kyyneleet ja naurunkin.
– Musiikilla on valtava terapeuttinen merkitys. Se pystyy antamaan lohdutusta hetkeen.
On tutkittu, että muistisairas saattaa olla puhumaton, mutta kuullessaan nuoruutensa musiikkia, niin sanat alkavat soljua suusta.
– Musiikki yhdistää. Musiikki on ajankuvaa.
Voi olla yhteinen muisto jostain festareista, tai ihan jostain muusta tapahtuneesta, vaikka lätkän MM-kisoista.
Saari on maalannut rocktähtiaiheisia tauluja ja tehnyt käsitöitä. Esillä on myös musiikkiaiheista rekvisiittaa ja monenlaisia menopelejä. Joukossa on esimerkiksi virkattu versio skootterista, kultaisesta Volvosta ja ruotsalaisten toisen maailmansodan aikana tekemästä panssarivaunusta. Saaren vanhin poika on hurahtanut sotahistoriaan, ja häneltä taiteilija on saanut tietoa teoksiinsa.
Ajoneuvot ja henkilöiden kehot on virkattu, kädet ja kasvot tehty muovailumassasta ja vaatteet ommeltu. Ajoneuvojen sisällä on pahvia tai vaikkapa superlonia.
Varpu Saari kertoo, ettei ole ollut koskaan mitenkään pikkutarkka ihminen, mutta hänen mielestään on mielenkiintoista haastaa itseään, miettiä tekniikkaa, keskittyä ja uppoutua tekemään vempaimia ja hahmoja virkaten.
– Se tekee aivoille hyvää. Innostun aina ihan hirveästi uudesta hahmosta ja uppoudun sen tekemiseen. Tietynlainen hulluus pitää olla, kun tällaisia väsää. Ei täyspäinen tällaisia tee, hymyilee tekijä.
Varpu Saari harrastanut maalaamista ja käsitöitä koko ikänsä. Ajoneuvojen virkkaaminen tuli kuvaan muutama vuosi sitten. Silloin hänen poikansa Johannes Saari pyysiä äitiään virkkaamaan panssarivaunun. Siitä virkkuukoukkuilusta se virisi.
Saari ei selitä teoksiaan.
– Se riittää, että katsojalle tulee hyvä mieli. Hän hymyilee. Tai vaikka hämmentyy, mitä nämä oikein ovat tai että tuollaisiakin joku tekee. Tai saan katsojan sadun maailmaan hetkeksi. Kohtaamiset ovat tärkeitä, innostuu Saari.
– Tällä iällä voi tehdä jo, mitä haluaa. En ole enää nuori kuin mieleltäni, tokaisee liki seitsenkymppinen taiteilija, joka haluaa laajentaa käsitöiden kuvaa ja näyttää, että virkkaamallakin voi tehdä taidetta.
Taiteilija Varpu Saaren Tähdet, tähdet -näyttely 15.5. saakka Pellavaenkelissä
