Meillä jo omat lapset, työn keskitiet, eläkkeiden murut.
Meillä on yhteinen kokemus, maa virttynyt jo ja mennyttä voimme uskaltaa katsoa. Toistemme kädet toisissaan. Meillä oma ikämme tarjoaa meille seisahtumisen. Ystävyytemme jatkumot vievät kirjoittamalla kuuteenkymmeneen vuoteen ja aina viisikymmentä vuoteen ja aina ikäpolven kolmekymmenettä alkuun.
Aika on kylvänyt viljaa. Kukkien meri seisauttaa. Isämme ja äitimme ovat jo viipyneet liian kauan, kuoleman vaunut ovat kulkeneet. Kaikki jo poissa. Hautojen rummut soivat. Uurnat ovat hautojen kelloja. Hiljaa pyrisee virsi. Kuollut lintu ei enää laula.
Vanhempien suku nielee vanhempien muistot. Vanhuuden muistamattomuus, sydämen ohjakset ja puheen häilyvyys. Kuolema on hidastettu filmi. Menneisyyden valju valo sammunut. Kuka olisi unohtanut tämän suloisen historian. Vanhempien jäämistöt mielessä.
Me seitsemänkymmenen yhteisössä saamme kokea sen suurimman jäämisen. Me lapset jäämme todellisuuteen, kun vanhemmat poistuvat äänettöminä hautausmaan polut. Hautausmaan yksinäiset puut, vaan jotain jää. Meidän uskomme ja tulevaisuutemme. Olemme menneisyyden taloja. Talomme ovat minuisuuden kehto. Me kannamme isien ja äitien kämmenet. Ne eivät katoa, eivät vielä, eivät.
Sanotaan, että kuolema on kaunis. Suru on jähmettynyt. Kuolleiden vanhempiemme ääni seisoo nurkissa ja sitä kuulemme vielä omaan aikaamme asti.
Tyhjillä tavoilla me seuraamme menneiden vanhempiemme tapoja. Otamme, opimme ja siirrämme ne lapsillemme tulevaisuuden omaksi. Kaikki kulkee sukupolvelta ja sanat huokuvat.
Vanhempien kuoleman lävitse jäävät lapset. Heidän on nostettava elämisen kokonaisuus. Heille tulee aikanaan oma kuolemisensa.
Kuoleman lippu on puolitangossa. Tuuli karistaa turhuuden. Kuitenkin kuolema on luonnollisen elämän tahto.
Kuoleminen voi sammuttaa liekin. Elämä on kohentanut jatkuvuuden. Kuoleman jälkeen jäävät lapset. Kukin piirtää omat muistosanansa. Vanhempien nimet uinuvat kivien unissa. Tähdenlento lupaa yhä uusien lasten luottokulun.
Haudalla käymisen pyhäpäivisin nostaa silti huokauksemme ja kumarruksemme läsnäoloon.
Laila Nielsen
filosofian maisteri
vapaa ajattelija