Sen sota vei. Lähes viisi vuotta nuoren miehen elämästä, josta tuore, käsillä oleva kirja kertoo.
Sodasta ei selviydy yksin. Totuus on konkreettinen, kun taistelut vyöryvät rintamalla ollessa aivan iholla. Silloin tarvitaan tukea, turvaa, kanssaelämistä ja uhrautuvuutta – muilta nuorilta saman ikäisiltä miehiltä. Taistelutovereilta.
Tukea tarvitaan myös kotijoukoilta. Tärkeä läheisyys käy ilmi kirjasta Terve Esteri!, jonka pohjana ovat Eino Lehtosen (1917–1985) kenttäpostissa lähettämät kirjeet sisarelleen Esterille. Sisko oli eräänlainen ulkopuolinen läheinen, jonka kautta nuori sotilas pystyi käymään läpi tavallisia, arkielämän asioita.
Osa kirjeistä liittyi hyvin kiinteästi tuohon Suomen puolustustaisteluun, jota se kävi Neuvostoliittoa vastaan. Siinä mielessä kirja vertautuu tapahtumiltaan Ukrainassa käytävään sotaan. Sekin on pienemmän kansan puolustautumista.
Nykypäivän sotakirjeet ovat kai somea, sähköistä viestienvaihtoa, jotka nekään tuskin kovin paljon käsittelevät itse sotaa, vaan muuta elämää. Ehkä niistäkin aikanaan kootaan kirjoja.
Eino Lehtosen kirjeet kokosi kirjaksi tytär Päivi Lehtonen–Palmqvist. Lukuarvoa lisää, että kirjeiden ohessa hän samalla seikkaperäisesti taustoittaa isänsä kenttäpostikirjeitä ja sotapolkua. Kirja sisältää runsaasti tausta-aineistoa. Niiden kanssa sisältö yhdessä kohottaa kirjan helposti lähestyttäväksi sota-ajan arjen kuvaukseksi.
Kirjan nimen selitteenä on silti Eino Lehtosen sotapolku 1939–44 kenttäpostin kertomana.
Marttilasta rintamalle ja sieltä Somerolle
Eino Lehtosen koti oli yksi Marttilan kunnan vanhimpia taloja, joka esiintyy asiakirjoissa jo 1500-luvulta asti. Esikoisen Einon lisäksi talossa syntyi vuotta myöhemmin Kaino ja sisar Esteri 1920. Einon tavoin myös Kaino oli sodassa.
Heidän isänsä kuitenkin kuoli. Käänteiden kautta äidille koitti lähtö ja lapset jäivät isovanhempiensa ynnä muun lähisuvun hoteisiin.
Einon alakoulu sujui kiertokoulussa ja jatkui yläkansakoulussa. Hän suuntautui meijerialan harjoitteluun ja ehti ennen sodan syttymistä olla töissä kolmessakin eri meijerissä.
Eino Lehtonen luovutti varusteensa Marttilassa 29.11.1944. Jouluksi kotiin. Hän kouluttautui meijerin isännöitsijäksi ja avioitui alaisenaan voinvalmistajana Someron Terttilän meijerissä työskennelleen nuoren savolaistytön Anna-Liisa Tabellin kanssa vuonna 1953.
Heille syntyi viisi lasta, joista kuopus on Terve Esteri! -kirjan kirjoittaja. Perhe asui Etelä-Someron Osuusmeijerin suuren kivirakennuksen yläkerrassa, kunnes meijerin toiminta energiakriisin mainingeissa 1974 fuusioitiin Someron Osuusmeijeriin Ruunalan kylässä.
Isä Eino Lehtonen kuoli 67 vuoden ikäisenä, kun tytär Päivi Lehtonen-Palmqvist kävi Someron lukion ensimmäistä luokkaa.
Sodassa
Sisarusten, Einon ja Esterin, välinen kirjeiden kirjoittelu ei ollut kovin vilkasta, keskimäärin sitä tapahtui kerran kuukaudessa. Tuohon aikaanhan kirjeitä oli muutoin tapana kirjoittaa jopa päivittäin.
Päivi Lehtonen-Palmqvist on sujuvakynäinen kirjoittaja. Kirjan parissa viihtyy. Siitä pitää huolen paitsi kirjoittajan järjestelmällisyys ja perusteellisuus, myös vuoron perään kirjeiden lomaan hänen lisäämänsä viittaukset muuhun isänsä elämään, sotaan sekä ajankohtaiskirjauksiin sen puitteissa. Mukana on pataljoonan sotapäiväkirjoista lähtien monia lähteitä.
Kirjan viimeisessä kirjeessä, kuten jo monesti aiemmin, tulee esille rauhan odotus. Siloposkisesta nuoresta miehestä on varttunut karvainen sotajermu, josta seuraava lainaus. Kirje on 18.4.1944 hänen sisarpuolelleen, 14-vuotiaalle Helmille:
”Nyt jos pääsisin lomalle et varmaan tuntis minua sillä minulla on sellainen tuuman mittainen parta. On koko naama partaa täys ei näyt kun vähän nenää ja silmiä. Pelkäisit varmaan kun näkisit nyt minut, ajan sen sit vasta pois kun rauha tulee. Toivon Sinulle hauskaa syyskesää äidille paljon terveisiä, sano että poika voi hyvin ja parta kasvaa Monin terveisin ja varmasti näkemin Eino.”
Toisesta syrjästä, eli alussa, Einolle oli joulukuussa 1939 selvinnyt, että lähtö rintamalle koittaa pian. Näkymät ovat olleet toiveikkaita: ryssä lyödään, sota on ohitse pian ja paluu normaaliin elämään koittaisi jo seuraavana kesänä.
Toisin kuitenkin kävi.
”Kyllä se täytyy sanoa, että se ryssä on raakalainen hullu ajattelematon tyhmyri kun kehtaa hyökätä tällaisen pienen rauhallisen kansan kimppuun. Kyllä se ryssä sentään on sotilaallisesti heikko, kun sen on jo täytynyt turvautua sellaisiin sota-aseisiin joita ei ole käytetty maailmansodan jälkeen nimittäin kaasuihin./ …. /Kotiin tulostani ei minulla ole mitään tietoa ehkä joskus ensi kesänä kun sotakin on päättynyt ja ryssä nujerrettu.”
Eino Lehtosen siirryttyä rintamalle oli sotaa käyty kaksi ja puoli kuukautta, joten hän oli mukana lähes alusta asti. Sen hän on jälkikäteen sanonut, kuinka hän rauhan tultua upotti kiväärinsä suohon, todeten, ”ei tämmöistä koskaan enää”.
Kirjoittajasta
Päivi Lehtonen-Palmqvist on jäsennellyt kirjan lukijaystävällisesti. Tapahtumat kerrotaan pohjautuen todelliseen elettyyn elämään, jota viitoittaa ja rytmittää kirjeiden ympärille koottu yleinen sotahistoria. Perinteisestä sotakirjallisuudesta poiketen esillä ei ole se, miten minkäkin merkkinen panssarivaunu vyöryy esille juuri kyseisen mäen takaa, vaan sotilaan kokemus, mistä hän on noina väkivallan vuosina halunnut kotiin läheisilleen kertoa.
Saatesanoissa lopussa Lehtonen-Palmqvist kirjoittaa: ” Isä ei kirjeissään osoita turhautumista teetettyihin töihin tai paikanvaihdoksiin sen paremmin kuin yleensäkään olosuhteisiin. Päinvastoin – suurimmaksi osaksi hän kirjoittaa arjen olosuhteista toiveikkaaseen sävyyn. Kirjeissä matkan varrella lisääntyvä väsymys ja masentuneisuus liittyy nähdäkseni ennen kaikkea sodan olojen jatkumiseen vuosi vuoden jälkeen ”.
—————————-
Elämää meijerillä
Sauli Kaipainen
Etelä-Someron Osuusmeijeri on säilynyt vahvana mielessäni. Olihan se todellakin suurin, oikea ”liikelaitos/tehdas”, jonne pääsin pienenä poikana käymään. Harmaassa kivirakennuksessa oli isoja ikkunoita ja ylhäällä varmasti suuret huoneet.
Päivi Lehtonen-Palmqvist (synt. 1968) oli viisilapsisessa perheessään kuopus, iltatähti. Hän ei suoraan nimeä yläkerran isännöitsijänasuntoa isoksi, mutta olipa sinne kuitenkin alkujaan rakennettu useampi huoneisto.
– Siellä yläkerrassa oli iso kokoussali, jossa pidettiin meijerin toimintaan liittyviä kokouksia, ja jossa kokoontui muun muassa myös kudontakerho, joten siellä oli kangaspuita. Oli myös konttorihuone, jossa olivat isän kirjoituspöytä, laskukoneet ja kalkeeripaperit, kaikki mitä siihen aikaan toimistossa tarvittiin.
– Erikseen oli asuintiloja. Rakennus oli alunperin rakennettu niin, että yläkerrassa olisi ollut enemmänkin asuntoja meijerin työntekijöille. Muistikuvieni mukaan siellä oli kolme erillistä, keittiöllistä asuntoa. Niistä kaksi oli pieniä; kaksi huonetta ja pieni keittiökommakko. Niistä toisessa asuivat pojat Risto ja Matti ja toisessa Anne ja Margit. Lisäksi oli makuuhuoneen, olohuoneen ja keittiön kokonaisuus, jossa olimme minä, isä ja äiti. Kaikkihan ne olivat samaa asuntoa, mutta niin se yläkerta oli ryhmittynyt, Päivi Lehtonen-Palmqvist kertoo.
Oli myös iso avovintti, jossa hän kertoo ainakin lapsen näkökulmasta olleen kohtuullisen korkeaa käyttötilaa.
– Siellä minä leikin ja seurasin, kun maitokuskit toivat maitoja. Kerran meinasin jäädä maitotonkan allekin, kun tonkkia heitettiin pitkin sellaista saippualla liukastettua, mustaa metallirallia pitkin autosta, ja josta vastaanottajat kaatoivat maidot sen jälkeen tankkiin. Hyppelin siitä yli, kun toiset olivat heittelemässä – olin jäädä tonkan alle, mutta en sentään. Muistan pelästymishetken, kun minua toruttiin, että en saa mennä sinne sekaan hyppimään.
Vastapäätä osuusmeijeriä sijaitsi Terttilän osuuskauppa.
– Muistan, kun se paloi, olin aika pieni silloin. Sellainen tapahtuma jäi mieleen. Taisi olla vuosi -74, kun muutimme sieltä keskustaan. Silloin meijeritoiminta loppui ja isä jäi sairauseläkkeelle. Äiti, Anna-Liisa, siirtyi töihin Someron Osuusmeijeriin ja oli siellä pitkään, loppuun asti. Viimeinen maitotilitys maksettiin tuottajille kesäkuussa 1989. Vaihtoehtona hänellä oli siirtyä Salon meijeriin, mutta jäi myös sairauseläkkeelle. Äiti kuoli 2016.
Sodasta vanhemmat eivät juuri puhuneet. Se oli niin raskas asia – siitä ei välitetty eikä haluttu muistella, vaan haluttiin päästä eteenpäin. Siksi sota jäi seuraavalle polvelle vieraaksi, siitä kuultiin ensimmäisen kerran vasta koulussa. Eikä sielläkään sillä haluttu lapsia järkyttää.
– Useimmiten sotakirjoissa painopiste on taisteluissa. Tai jos on kirjeitä, on taustoitusta kovin, kovin vähän. Otin tarkoituksella kirjani lähtökohdaksi tämän, koska sota on ollut niin vieras asia. Yritin kirjoittaa niin, että itsekin ymmärtäisin, mistä siinä on kysymys. Kirja oli siinä mielessä hauska salapoliisiprojekti, kun asioita lähti tutkimaan yksityiskohdista asti, selvittämään, missä isä on liikkunut ja mitä hän on tehnyt.
Senkin muistan, miten valtaisan korkea ja valoisa oli alakerran meijerisali, kiiltävine teräastioineen ja laitteineen.