Mojovasti murteilla

Murteiden kuolemaa on povattu säännöllisin väliajoin, esimerkiksi 1960-luvun lopulla, kun maaltamuutto oli vilkkaimmillaan. Jos aikoi sukeutua stadilaiseksi, ei sopinut puhua kuin joku hölmisköksi katsottu vanhassa suomifilmissä. Yhtä usein murteet ovat kuitenkin näyttäneet elinvoimansa, enkä usko, että niiden kuolemasta on pelkoa edes nyt, kun englannin kieli tunkee esille joka erkkeristä.
Osaltaan murteiden elinvoimaa vaalii kaunokirjallisuus. Väinö Linnan Tuntematon sotilas (1954) demokratisoi murteet: konekiväärijoukkueeseen mahtuivat niin lounaismurretta säksättävä Urho Hietanen kuin kaakkoismurretta lasetteleva Antero Rokkakin. Viime ajoilta voidaan mainita Heli Laaksosen riemukkaat lounaismurteiset runot, joiden vanavedessä seurasi muitakin saman murrealueen tekijöitä, ja Sinikka Nopolan hämäläismurteiset tragikoomiset teokset.
Itäisessä Suomessa puoliaan on pitänyt Heikki Turunen, joka on Simpauttajasta (1973) alkaen osoittanut, että hänen käyttämänsä itäinen savolaismurre on myös tuskan ja tragiikan kieli, ei pelkkää hupaisaa leukailua ”Hojo hojo!” -tervehdyksineen.
Silloin tällöin on kiistelty kaunokirjallisen teoksen murteen aitoudesta. Aitous on kovin suhteellinen käsite, sillä vilkkaan liikkuvuuden vuoksi murrerajat ovat olleet häilyväisempiä kuin entisinä aikoina. Toinen varteenotettava seikka on se, että pilkuntarkasti kaunokirjalliseen teokseen litteroitu murre olisi kovin raskasta lukea. Niinpä Väinö Linnakin käytti Täällä Pohjantähden alla -trilogiassaan (1959–1962) tyyliteltyä perihämäläistä murretta kertoessaan Pentinkulman asukkaista.
Syntymässäni saatu äidinkieleni on Pohjois-Karjalassa puhuttava itäsavolainen murre, joten Heikki Turusen käyttämät murresanat ovat minulle kuin äidinmaitoa, vaikkei meillä kiroiltu – toisin kuin Heikki Turusen kirjoissa. Nyt jo ikuiseksi surukseni edesmenneen rakkaan äitini Salme Ehrukaisen sanavarasto oli rikas. Hän ”jemensi” painottaessaan jotain asiaa, hän oli ”uski” eli innokas tekemään jotakin, hän varoitti meitä olemasta ”yysyrjäsiä” eli negatiivisia.
Itse puhun nykyään jonkinlaista yleiskieltä, josta kyllä kuuluu varsinkin geminaatoissa murretaustani, miksei sanastossakin, jos en ole tarkkaavainen. En häpeä murrettani, päinvastoin, mutta haluan tulla ymmärretyksi täällä lounaassa. Kerran tein juttua Somero-lehteen äskettäin valitettavasti kuolleen Hellin Laineen emännöimästä Satumaasta. Kirjoitin, että Hellin Laine piti pesäpallomailaa tarosalla tiskin alla huumehörhöjen varalta. Ennen jutun julkaisemista toimittaja Sauli Kaipainen soitti minulle ja kysyi, mitä ihmettä tarkoittaa ”tarosalla” – hän ei koskaan ollut kuullut tuota sanaa. Mietin vähän aikaa ja sitten sanoin, että se tarkoittaa ”käsillä”, ”ulottuvilla”. Nauroimme yhdessä, ja sana muutettiin paremmin ymmärrettäväksi.
Samoin kävi, kun pyysin niin ikään syntyperäiseltä somerolaiselta Mirja -ystävältäni lukkoneulaa. Hän hämmästyi aivan pystyyn ja sanoi, ettei hänellä sellaista ole eikä hän ole sellaisesta koskaan kuullutkaan. Mietin taas tovin ja keksin sitten pyytää hakaneulaa. Sellainen löytyi alta aikayksikön. Niinpä: Väinö Linnakin laittaa Pohjantähti-trilogian toisessa osassa Koskelan Akun, jonka lähentelyt Laurilan Elma on torjunut, mutisemaan kiukuspäissään: ”Hameessakan nepparia…hakaneulalla kiini…”.
Kun vasta suunnittelin muuttoa Somerolle ja vierailin täällä säännöllisesti, sain ilokseni hankittua Somerkirjasta Pertti Virtarannan Someron murrekirjan (SKS 1973), joka alkaa olla jo melkoinen harvinaisuus. Lounaisiin välimurteisiin kuuluva Someron murre on itäsuomalaiselle korvalle konstikasta, mutta mikä ilo oli lukea Somero-Seuran Torpan joulu -näyttelyssä ovenpielestä jouluevankeliumi täkäläisittäin: ”Se oli semmost aikaa ku keisari Aukustus anto käskyn, ett koko valtakunta on pantava verol ja jokasen tarttee se suarittaa.”

Eija Komu
filosofian tohtori, kirjallisuudentutkija, kriitikko