Laura Harmaja (o.s. Genetz, 1881–1954) on jäänyt Suomen kirjallisuudenhistoriaan keuhkotuberkuloosiin menehtyneen runoilija Saima Harmajan (1913–1937) äitinä ja tämän Koottujen runojen sekä päiväkirjaotteiden toimittajana. Mutta hän oli paljon muutakin: kansantaloustiedettä pääaineenaan opiskellut tiedenainen, joka juurrutti kotitaloustieteen yliopistolliseksi oppiaineeksi, nykyiseksi kuluttajaekonomiaksi, opettaja ja luennoija, jonka työmatkat ulottuivat ulkomaillekin, yksi Kotilieden perustajahahmoista, eloisien lapsipakinoiden kirjoittaja ja naisasianainen. Hänen aviomiehensä Leo Harmaja (1880–1949) oli niin ikään kansantaloustieteilijä.
Filosofian tohtori Ritva Ylönen on aiemmin kirjoittanut kevään ja kivun runoilijatyttären elämäkerran Saima Harmaja – Sydänten runoilija (2019). Helmikuussa ilmestyi puolestaan äidin elämäkerta. Se on nimeltään Järjellä ja tunteella. Laura Harmajan traaginen elämä. Se myös antaa jonkin verran uutta informaatiota Saiman elämästä.
Ritva Ylönen piirtää yksityiskohtaisen ja verevän profiilin työteliäästä naisesta, joka nykytermein ”multitaskasi” – ehti olla monessa mukana ja tehdä päällekkäisiäkin töitä. Sisäköt pitivät huolen käytännön kotitalouden pyörittämisestä, mutta toimintaa johti Laura. Genetzien vauraasta suvusta lähtöisin olevana hän sai elää kauan turvattua elämää. Hänen isänsä oli professori ja senaattori Arvid Genetz, runoilijanimeltään Arvi Jännes, ja setänsä säveltäjä Emil Genetz.
Saimalla oli kolme sisarusta: Outi (1911–1936), Tapani (1917–1940) ja Kirsti (1923–2018). Äidin osa oli julma ja raskas: Outi kuoli lapsivuoteeseen. Hänen tyttärensä, pikku-Outi, oli tuolloin vain yhdeksän päivän ikäinen. Suru oli murtaa tuberkuloosin haurastuttaman Saiman. Hän kirjoitti kaipaavia runoja sisarensa muistoksi ja helli katseillaan pikku-Outia – tartuntavaaran vuoksi hän ei päässyt pienokaisen lähelle. Ainoa poika Tapani menehtyi hävittäjälentäjänä talvisodassa.
Ihastuin jo murrosikäisenä Saiman runoihin ja päiväkirjoihin satojen muiden nuorten tyttöjen lailla. Saimasta tuli ikään kuin ystäväni, sukulaissieluni ja opastajani. Silloin en tiennyt, että elämä myöhemmin johdattaisi minua niin, että tutustuisin Saiman lähisukulaisiin ja että pääsisin käymään Saiman kodissa Kasarmikadulla Helsingin Ullanlinnassa ja myös Saiman rakkaassa kesäpaikassa, Heimo-huvilassa Lohjan Jalassaaressa.
Pikku-Outin tyttärestä Laura Piirrosta tuli ystäväni. Olen myös ollut kirje- ja puhelinkontaktissa pikku-Outiin, joka peri isovanhemmiltaan Kasarmikadun suuren asunnon. Olin myös kirjeenvaihdossa ja puhelinyhteydessä Harmajien nuorimmaisen, Kirstin, kanssa. Hän kirjoitti minulle, että hänen äitinsä oli kaikkien menetysten jälkeen yhä hellä ja rakastava, mutta entinen ilo oli poissa.
Olin kahdesti Kirstin vieraana Heimossa. Toisella kerralla vierailin siellä yhdessä somerolaisten lausuja Mirja Honkasen ja säveltäjä Arto Koskisen kanssa, kun tämä valmisteli Kuolematon kevät -konserttia, joka sisälsi sävellyksiä Saiman runoihin.
Tunsimme pyhyyden kosketuksen, kun nousimme Heimon yläkertaan Saiman huoneeseen. Sitä hartautta on vaikea sanoin kuvailla. Osa Heimon suuresta huvilasta on pyritty pitämään mahdollisimman alkuperäisessä asussa, ja niinpä tuollakin hetkellä vuosikymmenet menettivät merkityksensä. En varmasti ollut ainoa, jonka silmiin nousivat kyyneleet.
On huhtikuu, Saiman lumottu kuukausi. Se antoi nimen myös Saiman ensimmäiselle runokokoelmalle 1932. Pari viikkoa sitten luettiin kokoelman nimiruno radiossa Päivän mietelauseena. Mutta myös äiti on ansainnut oman elämäkertansa. Joissakin pikkuseikoissa mukaan on jäänyt turhaa spekulaatiota, mutta kokonaisuus on rikas ja ajankuva elävä. Ritva Ylösen ansiosta saamme astua sisälle kulttuurikotiin ja tervehtiä Harmajia kuin vanhoja ystäviä.
Eija Komu
filosofian tohtori, kirjallisuudentutkija, kriitikko
