Palavereissa kavereitteni kanssa olemme liikuttavan yksimielisesti toistuvasti todenneet, kuinka meidän varhaisnuoruudessamme viisikymppiset olivat suorastaan säälittävän vanhoja äijänkäppyröitä. Toisin on nyt, seitsemänkymppisetkin sellaisia hilpeitä poikaviikareita. Jolleivät nyt ihan kepposia solkenaan tekemässä, niin ainakin niitä tavan takaa muistelemassa.
Joskus sateisena, pilvisenä tai muuten vaan harmaana päivänä on mielessäni käväissyt sellainenkin virheellinen ajatus, että silloin kun muistelu sivuuttaa suunnittelun, on se jonkinlainen merkki vanhuudesta.
Myönnettäköön sekin, että lauseeni entistä useammin alkaa sanoilla ”silloin kun” ja harvemmin ”sitten kun”.
Tarkemmin ajatellen tämä kaikki johtuu kuitenkin pelkästään siitä, että vuosien mittaan meille on kertynyt roppakaupalla arvokkaita muistoja. Niiden purkaminen vie kerta kaikkiaan siinä määrin aikaa, ettei sitä juuri riitä tulevaisuuden varalle isompien projektien suunnitteluun.
Pahasti hakoteillä ollaan myös vedettäessä sellainen johtopäätös, että innokas klapien hakkaaminen muka olisi merkki vanhuudesta. Ajatellaanpa vaikka viime talvea. Sähkön ja lämmitysöljyn hintaa nostettiin sellaisella vauhdilla, että nuorempiakin hirvitti. Mitä teki klapien pilkkoja? Ei muuta kuin lisää puuta pesään ja pankolle pötköttelemään. Ei se ollut merkki vanhuudesta, vaan viisaudesta, joka sittemmin on tarttunut jälkipolviinkin. Valtavia klapikasoja ja -säkkirykelmiä on ilmestynyt pihoihin pitkin maakuntaa. Pelkästään niitten perusteella voisi ulkopuolinen tarkkailija päätellä kohta päätä jääkauden uhkaavan.
Ihmisen elämä kaiken kaikkiaan on siitä merkillinen, että aluksi toivotaan vuosien vierivän sukkelaan. Ei millään maltettaisi odottaa mopoikään pääsyä tai auton rattiin oikeuttavaa ajokorttia, sillä niitten myötä koko maailma aukenisi. Epäilemättä oltaisiin valmiita, vaikka pikkuisen maksamaan, jos sillä konstin saataisiin ajan rattaisiin lisää kierroksia.
Vuodet vierivät, ikärajapyykit ylittyvät ja elämä asettuu vähitellen uomilleen. Astutaan arkeen, työelämään, nuoruus hupenee. Eikä aina ole kovin glamouria. Radiossa Matti ja Teppo hitusen katkeransävyisesti kajauttelevat: ”Mä joka päivä töitä teen, joka ainoa päivä seitsemäksi meen..” Pääpaino sanoilla ”joka ainoa”. Kake Randelin todistaa päälle ”pakko painaa pitkää päivää…”. Ei ihme, jos pikkuhiljaa alkaa kyrsiä ja eläkeiän saavuttaminen nähdään suorastaan ruusunhohtoisena vapauttajana ja uusien ovien avaajana. Ja sitä se voi ollakin. Lasketaan taas aikoja, kuten nuorukainen aikanaan ajokorttia havitellessaan. Nyt tosin hieman kaksijakoisin miettein: eläkkeelle kyllä, ikävuosia välttämättä ei.
Näin pyörii tämä elämän karuselli. Käsikynkkää siinä menevät niin suunnitelmat, odotukset, toiveet, kokemukset ja muistot omine uniikkeine painotuksineen.
Tällä tavoin minä elämänmenosta ajattelen. Tiedä sitten olenko väärässä kuten Väyrysen Paavo aikanaan. Paavo kun muisti sellaisen historiallisen hetken, että oli luullut olleensa väärässä, mutta myönsi pian avoimesti olleensa täysin väärässä.
Pekka Alitalo
eläkkeellä oleva ylikonstaapeli