Suomalaisista sananparsista löytyy monenlaisia, myös ristiriitaisia opetuksia. ”Kateus vie kalatkin vedestä” varoittaa tuon mustan myrkkytunteen voimasta, mutta se saa vastinparikseen ”Kissa kiitoksella elää” – ettet mokoma vain ylpistyisi, jos saat kehuja!
Suomalaisesta taiteesta voi poimia koko joukon kateudesta kertovia sitaatteja. Helvi Juvosen Kardinaalin tilinpäätös -runossa todetaan surullisesti: ”…ja arvoa toiselle myöntämään / joka ainoa meistä on saita”. Eino Leinon Äijön virsi on vielä pessimistisempi: ”Uskoin ennen ihmisihin, / en nyt uskone enempi. / Ihmiset on ilvesheimo, / paha, karsas, kahlehdittu. / Jos joku kohoopi heistä, / sen he iskevät iäksi. / Riemuitsevat rinnassansa: / ollut meitä ei parempi.” Kari Luodon koskettava Toiveet -biisi on, ilahduttavaa kyllä, tässä suhteessa nimensä mukaisesti toiveikas: ”…eikä toisen hyvä / ois keneltäkään pois”.
Kateus voi tuntua myös fyysisinä oireina. Väinö Linna , psykologisen realismin mestari, kuvaa Täällä Pohjantähden alla -trilogian toisessa osassa (1960) suojeluskunnan valanvannojaistilaisuutta, jossa jääkäriluutnantti Ilmari Salpakari kukitetaan. Linna kuvailee kunnanlääkärin rouvaa, joka seisoo kirkkoherran rouva Ellen Salpakarin vieressä: ”Kateus väänsi hänen kasvonsa rumaan ilmeeseen, ja kun hän pelkäsi kirkkoherran rouvan huomaavan sen, hän salasi mielentilansa syleilemällä tätä ja kuiskaamalla: `Voiko…sano…voiko äiti pyytää enempää…”.
Tunnustan, että olin kateellisimmillani lukioaikoina, kun sairastin anoreksiaa yhdessä silloisen parhaan ystäväni kanssa. Kilpailimme laihuudesta. Olemme molemmat 174 senttiä pitkiä, mutta minä painoin 49 kiloa ja hän 42. Kerran tulin kouluun ja kerroin polleana, että minulle mahtuvat 28:n tuuman farkut. Tästä kimmastuneena ystäväni marssi samana päivänä kauppaan ja osti itselleen 26-tuumaiset farkut. Myönnän: vihlaisi kipeästi, olin kateellinen.
Tervehdyimme lähes yhtäaikaisesti. Kun hän sai ylioppilaskirjoituksissa kuusi laudaturia, silloisen maksimin, ja minä kolme, pystyin jo aidosti iloitsemaan hänen menestyksestään. Tulosten tultua skoolasimme Coca-Colalla – luurankoaikanamme se ei olisi tullut kuuloonkaan. Niin paljon kaloreita! (Coca-Cola Zeroa ei silloin vielä ollut saatavilla.) Nykyään ystäväni työskentelee asianajajana.
Sittemmin olen tehnyt kovasti töitä itseni kanssa voittaakseni orastavan kateuden. Itsekasvatuksella ja -tutkiskelulla se on onnistunut aika hyvin. Olen juurinut tätä mustaa tunnetta pois sielustani määrätietoisesti. Eräänä päivänä postissa tuli autofirman mainos, jossa kysyttiin: ”Haluatko tehdä naapurisi kateelliseksi?” ja kehotettiin ostamaan auto kyseisestä firmasta. Hermostuin niin, että soitin firmaan ja kysyin, kuinka he kehtaavat vedota ihmisen alhaisimpaan tunteeseen. Siellä luvattiin viedä viestiä eteenpäin, mutta katin kontit, kunhan puhuivat!
Mielestäni minun on helppo antaa tunnustusta muille. En kuitenkaan harrasta katteetonta kehumista. Perusteeton ylenpalttinen suitsuttaminen tuo mieleen Pahkasian Miihkali -sarjakuvan, jossa taaperoikäinen Miihkali istuu potalla ja koko suku käy vuoron perään kehumassa hänen tuotostaan.
Kateus on katkeruuden sisarpuoli, myrkkyä molemmat, ja katkeruuden tuhoavasta voimasta kertoo loistavasti Freukkareiden nyt jo edesmenneen Pekka Myllykosken käännös Mustelmilla (John Prinen Bruised Orange): ”Sillä viha heikentää sydämistä voimakkaimmankin, / ja ennen kuin huomaat, olet itsesi vankina / murheittesi kahleilla kytkettynä katkeruuteen.”
Ei anneta periksi kateudelle eikä katkeruudelle!
Eija Komu
filosofian tohtori,
kirjallisuudentutkija, kriitikko