Varoituksen sana! Tämä kolumni saattaa olla joillekin liian groteski. Tässä käsitellään kuolemaa ja ruumista. Jos nämä aiheet saavat sinut herkille, suosittelen jättämään lukematta.
En ole koskaan kummemmin tuntenut isääni. Tähän on melko luonteva syy. Isäni kuoli autokolarissa minun ollessa kaksi ja puoli vuotta vanha. Isäni on haudattu hänen synnyinsijoilleen.
Käyn kerran vuodessa hänen haudallaan. Siellä vierailu on merkannut minulle paljon. Olen aina kuvitellut, että isäni on jossain määrin tunnistettavassa muodossa maan alla niin, että hänestä löytyy vielä ihoa ja hiukset kiharalla. Olen katsonut maata miettien: ”Metri pari maan alle ja siellä se kuvien tyyppi on!”
Ajatus siitä, että hän on jollain tapaa olemassa, on saanut minut käymään haudalla vuodesta toiseen.
Vasta pari vuotta sitten sain kuulla, että ruumiit maatuvat arkussa todella nopeasti. Vaikka olen peruskoulun käynyt ja kohtuullisin paperein lukiosta kirjoittanut perusjanttari, minulla on kohtuu isoja aukkoja yleistietämyksessäni.
Pikaisen googlettamisen mukaan lihakset ja muut pehmeät kudokset häviävät 3–4 vuodessa. Lohduttava ajatus siitä, että isä on jollain tapaa olemassa, mureni kuin luut konsanaan. Niillä kuulemma kestää noin 10–15 vuotta.
Monille ajatus jonkun fyysisestä olemassaolosta on yhdentekevää. Toivotaan polttohautausta ja tuhkien sirottelua tärkeään paikkaan. Näin voi ajatella, että on ikuisesti osa sitä paikkaa, maatunut osaksi kiertokulkua. Minäkin voisin ajatella isäni haudasta samoin.
Kaipaan kuitenkin jotain konkreettisempaa. Nyt kerron siitä, kuinka sain kaipaamani.
Äitini myi lapsuuskotini hiljattain. Koti tyhjennettiin perin pohjin ja hienoimpia löytöjä olivat isäni tyylikkäät talvitakit. Äiti on säilönyt niitä varastossa 1990-luvusta lähtien.
Olen viilettänyt menemään isän rotsit päälläni talven riennoissa ja kehuja on sadellut.
Olin isäni samettisen takin kanssa Turussa käymässä. Kävimme seuralaiseni kanssa hakemassa kauppahallista purtavaa.
Päädyttyämme oikealta tuntuvan mättökojun luokse kaivoin lompakkoani povitaskusta. Isäni takin povari oli varsin tiukka. Väänsin ja käänsin kättäni hetkisen ja kiskoin. Lopputulos oli yllättävä. Käteeni oli tarttunut ponnari.
”Jaaha”, mietin, ängin ponnarin takasin ja aloin jälleen kaivaa lompakkoani. Tonkiessani välähti: ”Ponnari, isäni takin taskussa?”.
Kävin läpi lähimuistiani ja totesin, etten ole käyttänyt ponnaria koko reissun aikana. En muistanut laittaneeni ponnaria tuon takin taskuun. ”Voisiko tämä olla isäni ponnari?”, kysyin ääni väristen. Hänelläkin oli samanlainen liehuletti kuin minulla.
Koitin tonkia ponnaria äkkiä takaisin kätöseeni tarkempaan tarkasteluun. Tunsin, kuinka ponnari jäi lompakon ja tiukalle venyneen taskukankaan väliin. Kiskaisin ponnarin ja huomasin, kuinka sen ympärille oli tarttunut hiuksia. ”Ovatko nämä isäni hiuksia”, tuumin lähes ääneen huutaen.
Seuraavat tapahtumat tapahtuivat sekunneissa. Huomasin, kuinka muutama hius irtosi kiskomisen yhteydessä. Hiukset leijailivat kohti kauppahallin lattiaa. ”Isä!”, huusin sen kummemmin miettimättä ja koitin saada niitä kiinni. Turhaan.
Käteni hapuili vavisten ponnaria. En uskaltanut avata silmiäni. Lausuin pään sisäisiä rukouksia, joissa toivoin, että ponnarissani olisi vielä jokunen hius jäljellä. Rukouksiini vastattiin. Pari orpoa hiusta kiemurteli ponnarin ympärillä
Nyt säilytän ponnaria tarkassa jemmassa. Ne hiukset ovat konkreettisin asia, mitä isästä on. Sen lähemmäksi en häntä voi päästä.
Kerran kysyin äidiltä, että käyttikö isä ponnaria. Hänen muistellessa asian laitaa tajusin, ettei vastauksella ole väliä.
Olen päättänyt, että hiukset ovat hänen. Tämä päätös on tuonut hänet taas olemassa olevaksi.
Henrik Illikainen
muusikko