Muutama asia aiheesta raudanpuutos.
Palataan aikaan ennen lapsia. Olin juuri aloittanut opinnot parturi-kampaajakoulussa. Tunsin välillä omituista oloa, ihan kun en saisi henkeä. Haukoin henkeä kuin kala kuivalla maalla. Astman mahdollisuutta alettiin selvitellä, mikä olisi tarkoittanut välittömästi alan vaihtoa. Jumaliste, että silloin otti päähän ja isosti, kun kouluterkkari ilmoitti, miten asian laita on, jos astma neidillä todetaan. Minun onnekseni, puhallustulokset olivat loistavat! Koulu jatkui isolla motivaatiolla. Hapen haukkominen jäi ja elämä jatkui.
Tämän lisäksi oli kuitenkin erinäisiä ”pikkuoireita” kaiken aikaa. Vatsani oli oikutellut oikeastaan aina, mutta huomasin senkin lisääntyneen.
Sanoimme aviomiehen kanssa toisillemme tahdon elokuussa 2010. Häiden jälkeen alkoi ajatus perheen perustamisesta nostaa päätään Mäkisen pariskunnalla. Reippaan vuoden päivät odoteltiin kuumeisesti raskaustestin kahta viivaa. Oli ehtinyt jo hiipiä ajatus, että missä vika, kun kaikki liukeneva aika puljattiin asian äärellä, mutta vihdoin, ne kaksi maagista viivaa testiin piirtyi.
Henkeä haukottiin tasaisen varmasti, päivästä riippuen enemmän ja vähemmän. Vatsa siinä samalla syklillä kipuillen. Tämän kanssa oppii kyllä elämään, kun ei vaihtoehtoja anneta. Enkä tavallaan osannut vielä siinä vaiheessa hakea asiaan minkäänlaista helpotustakaan.
Vajaan parin vuoden jälkeen raskaustestiin piirtyi jälleen kaksi viiva. Tätäkin vähän odoteltiin. Hieman ennen olin tehnyt huomion. Kun harrastin liikuntaa vähän intensiivisemmällä sykkeellä, henki tuntui kulkevan paremmin. Kun masu kasvoi, juoksu jäi, ja kasvava vatsa lisäsi hengittämisen suhteen omat haasteet.
Kun pikkumies Kusti oli saatu masun toiselle puolelle ja sektion haava antoi myöden, sujautin juoksukengät jalkaan kiireen vilkkaa. Taas huomasin, kuinka henki oli kulkevinaan helpommin. Alkoi melkoinen ajojahti, kun juoksukilometrejä kertyi, jotta hengittäminen edes johonkin vuorokauden aikaan olisi helppoa. Juostiin naapuripitäjään, juostiin edes takas pitkin Someroa. Takaraivossa jyskytti kuitenkin kaiken aikaa, että ei voi olla normaalia oloa tämäkään, tai sitten viimeistään olen tulossa hulluksi. Syntymähulluus on toki ollut läsnä aina, mutta tämä oli jo erilaista.
Sitten tuli se päivä, kun olo oli jo niin karmea, että kesken lenkin kaarsin itseni neuvolaan, ja pyysin apua. Enkä oikeastaan edes muista, mihin tarkalleen apua pyysin, mutta selvästi tulin kuulluksi.
Rouvasta otettiin siltä istumalta putkilot verta. Ja kappas, parin päivän päästä tuli tieto, että rautavarastot ovat likipitäen tyhjät. Suun kautta otettavaa rautaa oli tankattu raskauksien aikana, ja nyt sitä tankkausta oli jatkettava. Hengen haukkominen oli läsnä edelleen. Rautavarastot alkoivat täyttyä hitaasti, piinallisen hitaasti. Mutta asian äärellä jatkettiin ja tietenkin aloin perehtyä itsekin aiheeseen enemmän.
Kuukaudet ja vuodetkin siinä vierähti, kunnes ”pikkuoireet”, kuten myös vatsan kokoaikainen oireilu paheni entisestään. Erinäisiä kokeita otettaessa selvisi, että suolistossa ei kaikki todellakaan toimi niin kuin pitäisi. Astmankin mahdollisuutta tutkittiin uudelleen, ei edelleenkään viitteitä siihen.
Hain apua myös henkilöltä, jolla oli paljon tietämystä siitä, mitä suuhusi laitat, vaikuttaa kokonaisvaltaisesti, ja etenkin raudanpuutokseen. Rautavarastoarvot laahasivat edelleen hyvin alatasoissa. Välillä tuntui, että kaikki se uni, jota sain, ne pitkätkin unet, eivät vaan riittäneet.
Jälleen ajattelin, että ruuhkavuosissa eläminen nyt vain on tällaista. Väsymyksen kuuluu olla läsnä. Siihenkin tottuu. Ja siihen, että vatsa on kipeä syö sitten mitä tahansa. Ja henki kulkee silloin kun juostaan. Mutta suomalaisella sisulla siitä selviää.
Eräs ammattilainen avasi silmäni siinä vaiheessa, kun treeneistä ei palauduttu, niin kuin tämän ikäisen daamin pitäisi. Keho kävi yötä päivää sellaisilla kierroksilla, että pois alta mummot ja männyn kävyt. Rautavarastot ammottivat melkein tyhjyyttään. Loppujen lopuksi jokseenkin positiivisen ihmisolennon mieli alkoi tehdä kepposiaan, ja mukaan tulivat omituiset näköhäiriöt. Hulluuden syvin olemus oli aika lähellä.
Rakas ystävä kertoi eräästä lääkäristä, joka on erikoistunut sisätauteihin ja hematologiaan. Näin ollen hän varmasti osaisi auttaa tässä raudanpuutosasiassa, joka on ja seuraa perässäni, vaikka kuinka olen kuvitellut asiaa monella tapaa korjaavani.
Vihdoin istuin Foibos-klinikalla, sisätautien ja hematologian erikoislääkärin, Tom Wideniuksen vastaanotolla. Henkeä haukoin edelleen.
Lääkäri Wideniuksen ensimmäinen kysymys oli, onko minulla sisaruksia ja kuinka mones lapsi minä olen. Öööööööö, kyllä on ja olen kolmas neljästä. Seuraavaksi jahkattiin jokaisen sisaruksen syntymävuodet. Ajattelin, että monesta asiasta sitä tietysti syytän isoveljiä, mutta että mitenköhän tämä nyt mitenkään liittyy raudanpuutokseen. No, kyllähän se asia siinä alkoi selkeytyä. Oikein isolla kuvalla. Siinä sitä alettiin vetää aikajanalle koko mennyttä elämää, sieltä asti kun olin ollut vain säihkyvä pilke isäni silmäkulmassa. Kaikki nämä ”pikkuoireet” vuosien varrelta, lähtien jo alakouluikäisestä, alkoivat piirtyä hyvinkin selkeänä tähän janalle.
Väsymys, varmasti yleisin oire, CHECK. Suoliston oireilu, CHECK. Rautaa tarvitaan suoliston kokonaisvaltaiseen toimintaan, mutta kun se puuttuu, suoliston ongelmat kaikessa kirjossaan ovat hyvin yleisiä. Hengenahdistus, todellakin CHECK! Lihasten palautumattomuus, CHECK.
Elämäni pisin ja tyhjentävin lääkärikäynti oli takana. Lääkäri kertoi minulle, kuinka jo pelkästään yksi raskaus vie 1–2 vuoden elimistön koko raudantarpeen. Ja kuinka elimistö tarvitsee rautaa aivoissa, lihaksissa, immuunijärjestelmässä, hapen normaalissa kuljetuksessa ynnä muussa. Lista on pitkä, mutta sitäkin selvempi, kun asia juurta jaksain selvennetään.
Reippaan tunnin kestävässä istunnossa koko elämäni oli kahlattu läpi ja syy-/seuraussuhteet jollakin lailla ymmärretty. Suunnitelma oli selvä, miten jatkossa edetään. Raudanpuutos oli useissa laboratoriokokeissa lääketieteellisesti todettu ja päädyttiinkin antamaan rautainfuusio sillä siunaamalla hetkellä. Tässä toimenpiteessä rautaa annetaan suoraan suoneen. Lääkäri Wideniuksen lause siirtyessäni itse toimenpiteeseen oli: ”Hyvää loppuelämän ensimmäistä päivää.”
Luotto häneen oli kova. Vihdoin toivoin löytäväni henkilön, joka antaisi ratkaisun avaimet hämmentäviin oloihini.
Niin kävi, että Tom Widenius oli kaiken sen luottamuksen arvoinen, enemmän kuin kuvittelin.
Infuusion jälkeen vointi alkoi korjaantua pienin ja varmoin askelin. Seuraavana aamuna kukonlaulunaikaan herätessäni ihmettelin, miten olo on niin erikoinen. Ei tarvinnut haukkoa henkeä. Henki kulki täydellisesti. Hyvin erikoinen tunne.
Kuuden viikon kuluttua, edessäni oli ensimmäinen tuomio. Kasa näytteitä tutkittiin, poissuljettiin raudanpuutoksen mahdollisia aiheuttajia autoimmuunisairauksien varalta, sekä saatiin selville, oliko rautavarastoissa, punasolun koossa, sekä punasolun liikkumisnopeudessa tapahtunut muutosta. Alkoi myös kahden lapsemme tarkka tutkiminen, sillä raudanpuutteisesta äidistä ei synny rautakylläistä lasta. Ja tämä tarina on valitettavan tosi.
Kaikkien onneksi erittäin huomattava muutos oli tapahtunut. Niin huomattava, että piti oikein silmiä hieraista. Toki sen olin jo tässä ajassa selkeästi havainnut omassa olossanikin, mutta mustaa valkoisella oleva dokumentti antoi vahvistuksen, että nyt ollaan vahvasti asian ytimessä. Olo alkoi muuttua koko ajan paremmaksi, ja todellakin tuntui, että elämässäni on alkanut aivan uusi aika. Ja alkoikin.
Sattumalta kävi niin, että vauvahaavekin muuttui todeksi nopeammin kuin kukaan olisi uskonut.
Lapsettomuus ja raudanpuutos kulkevat vahvasti käsikädessä.
Muistakaa pitää hyvää huolta itsestänne! Etenkin te nuoret, hedelmällisessä iässä olevat naiset.
Heidi Mäkinen
yrittäjä
Ps. Lääkäri Tom Widenius auttoi myös tämän kirjoituksen teossa tarkistamalla kaikki lääketieteelliset faktat.