Aikanaan samassa sanomalehdessä kanssani töissä ollut kollega-ystävä vaihtoi sittemmin toimittajanhommat muihin töihin ja päätyi lopulta aloittamaan viime vuonna yrittäjänä. Viisissäkymmenissä oleva, korkeasti koulutettu ja elämää nähnyt ihminen teki näin päättömän valinnan. En kannustanut, mutta ymmärsin. Liikkumatilaa oman ammattitaidon toteuttamiseen on yrittäjänä enemmän, kuin esimerkiksi suuressa organisaatiossa.
Ystävä kasaili yritystään ja päivitti silloista tilannetta: ”Maksoin tänään ensimmäiset YEL-maksut, ja täytyy sanoa, että pistäähän se yrittämään, että verottajalle ja eläkevakuutusyhtiölle etukäteen annettu optimistisen ja realistisen välimaastossa liikkuva arvio vuoden työtulosta pitäisi paikkansa. Sitä en vielä ymmärrä, miksi yritystulosta maksetaan enemmän veroa kuin palkkatulosta vaikka euromäärä olisi aivan sama. Ja vähän kummastuttaa myös yksin- ja pienyrittäjien sosiaaliturvan epävarmuus suhteessa palkansaajaan. Millä tavalla nämä ovat eri asioita? Kysehän on vain siitä, että ihmiset tekevät töitä, että tulevat toimeen. Jokainen töillä itsensä elättävä on valtiolle tuottava, joten kummastuttaa.”
Tilastokeskuksen mukaan Suomessa vuonna 2021 oli 562 075 yritystä, jotka työllistivät 0–4 henkilöä, eli samaisessa tilanteessa eläviä ihmisiä on tässä maassa reippaasti yli puoli miljoonaa.
Olen itse ollut yrittäjä kohta kahdeksan vuotta ja maksanut tuolta ajalta veroja 3,5 prosenttiyksikköä enemmän kuin palkansaaja, jolla on sama tulotaso. Reilu kolmisen vuotta sitten sain oikeastaan ensi kerran kokea karvaasti sen, miten eriarvoisessa asemassa olen tuon sosiaaliturvan suhteen.
Tulin raskaaksi. Iloinen asia muuttui työelämän suhteen painajaiseksi. Hommia olisi pitänyt pystyä paiskimaan aivan viimeiseen saakka, jotta edessä olevan pakollisen vanhempainvapaan pärjäisi taloudellisesti edes jotenkin. Kengitin viimeiset hevoset ollessani raskaana kuudennella kuulla. Aloitin työt uudelleen, kun tytär oli viisikuinen.
Reilun puolen vuoden tauko työelämässä ei ole yksinyrittäjälle helppo. Aivan alusta ei tarvitse aloittaa, mutta asiakashankintaa on silti tehtävä paljon ja omaa työkuntoaan joutui päivittämään raskauden, synnytyksen ja pikkuvauva-ajan jälkeen ihan tosissaan. Sairaslomapäiviin ei ole varaa, varsinkaan jos työviikko on lyhyempi jo valmiiksi.
Seuraava eriarvoistava tilanne lävähti vasten kasvoja, kun lapsi aloitti päivähoidossa. Luulin, että pystyisin palaamaan työelämään vuoden aikana asteittain täysipäiväisesti. Toisin kävi.
Lapsi osoittautui hyvin infektioherkäksi ja imuroi hoitopaikasta jokaisen olemassa olevan viruksen itseensä. Koronasulut olivat hellittämässä ja tauteja jylläsi sellaisella voimalla, että teki mieli pakata laukut ja muuttaa Timbuktuun. Lapselle on kertynyt sairaspäiviä lähes jokaiselle oletetulle hoitoviikolle.
Olin siis uuden ongelman edessä yrittäjänä: siinä missä palkansaaja voi olla kotona sairaan lapsen kanssa neljä päivää sen vaikuttamatta työtuloon, minä en saa sentin senttiä mistään, kun hoidan kotona pientä potilasta päivästä toiseen. Päinvastoin, menetän tuloja.
En tiedä, enkä ymmärrä, miksi olen yrittäjänä huonompi veronmaksaja, enkä ansaitse samoja oikeuksia pienen lapsen vanhempana kuin palkolliset.
Nyt elämme tilanteessa, jossa en yksinhuoltajana ja yksinyrittäjänä pysty ottamaan vastaan kaikkia työtarjouksia, joita saan, koska en voi täyttää kalenteriani täyteen, jotta siinä olisi liikkumavaraa järjestellä ja aikatauluttaa töitäni uudelleen lapsen sairastuttua.
Jokainen asiakas on minulle tärkeä ja yritän hoitaa asiakassuhteet parhaalla mahdollisella tavalla. Tilanteeni on vaatinut ja vaatii kärsivällisyyttä myös asiakkailtani. Sellaisia he ovat olleetkin, kiitos siis heille.
Tasapainoilen päivittäin valintojen edessä, jotka vaikuttavat lapseni hyvinvointiin, omaan jaksamiseeni, taloudelliseen pärjäämiseemme ja yritykseni olemassaoloon.
Lopulta kaikkein tärkeimpänä työnä pidän lapsestani huolehtimista, vaikka se sitten tarkoittaisi sitä, että joudun olosuhteiden pakosta jäämään työttömäksi. Silloin voidaankin laskea aivan erilaisia lukuja siitä, kuinka paljon kahden hengen talous kuluttaa yhteiskunnan varoja selvitäkseen päivittäisistä menoista.
Yksinyrittävän pienen lapsen vanhemman arkea kuvaa hyvin sanonta ”ainoa mikä on varmaa, on se, että kaikki on epävarmaa.”
Kira Kauppi
yrittäjä