Kiiruun koulukeskuksessa pidettiin jälleen vuosittainen 9. luokkien puhekilpailu. Jokaiselta ysiluokalta mukana oli kaksi parhaan puheen kirjoittanutta nuorta. Tuomaristo kuuli kymmenen yleisöön vetoavaa puhetta.
Äidinkielen lehtori Helena Jalo kertoo ohjeen puheen kokoamiseen olleen selkeä: Pidä vaikuttava puhe.
– Puhe koskettaa katsojaa ja panee hänet ajattelemaan. Se voi pitäytyä tunteeseen, järkeen tai vaikka niiden sekoitukseen. Voi olla mukana omia kokemuksia ja tunteita, tai faktat pääosassa, kuvailee Jalo hyvän puheen piirteitä.
3–5 minuutin puheissaan nuoret käsittelivät muun muassa tulevaisuutta, koulupaineita, täydellisyyteen pyrkimistä, nettikäyttäytymistä ja muutosta.
Kilpailun voitti Daniel Salonen puheellaan eutanasiasta. Toinen oli Olivia Luhtala, joka käsitteli lahjakkuutta ja kolmas Linnea Sariola, jonka aiheena oli täydellisyyden tavoittelu. Yleisön suosikiksi nousi Sebastien Galuszkan puhe nuorisoväkivallasta.
Tuomaristossa olivat tänä vuonna sivistysjohtaja Minna Mäkelä-Rönnholm, projektisuunnittelija Maarit Laurento, nuortenkirjastotyön kirjastovirkailija Terhi Vaheranta sekä Someron lukion opiskelijat Emmi Hätönen (viime vuoden puhekilpailun voittaja) ja Vilho Välttilä (viime vuoden puhekilpailun toinen). Tuomariston puheenjohtajana toimi ilmaisutaidon opettaja Olla-Riitta Mäkelä.
Kiiruun koulukeskuksen 9. luokkien puhekilpailu
Puhujat (2 kultakin luokalta):
Ellen Ali-Yrkkö, 9. A: Moraalittomuus netissä
Aava Ojala, 9. A: Elämää helpottaa oma käytös
Olivia Luhtala, 9. B: Lahjakkuus
Eliel Mako, 9. B: Muutos
Linnea Sariola, 9. C: Täydellisyyden tavoittelu
Veeti Vuola, 9. C: Tulevaisuus
Lumi Näykki, 9. D: Ylijalostus
Sebastien Galuszka, 9. D: Nuorisoväkivalta
Alma Lavikainen, 9. E: Läheisen sairaus
Daniel Salonen, 9. E: Eutanasia
Voittajapuhe, Daniel Salonen:
Eutanasia
Hyvät kuulijat.
Mitä ajattelisit, jos kuolemansairas ystäväsi toivoisi lääkkeellistä apua kuolemaansa? Eutanasia tarkoittaa käytännössä kuolemantuottamista, lääkärin toimesta sellaiselle ihmiselle, joka on parantumattomasti sairas tai kärsii kivuista. Esimerkiksi saattohoitopotilaalle. Eutanasia herättää paljon mielipiteitä ja keskustelua. Onko elämän lopettaminen potilaalle oikea vaihtoehto? Aihe on hyvin ristiriitainen ja sitä voidaan pohtia monista eri näkökulmista.
Eri mielipidekyselyistä ilmeni, että yllättävän moni suomalainen kannattaa eutanasiaa. Asia on kuitenkin monimutkainen eikä päätöstä siitä voida tehdä pelkästään mielipiteisiin nojaten.
Suomen lääkäriliitto vastustaa eutanasiaa. Sehän onkin varsin ymmärrettävää, sillä lääkärin tehtävä on suojella ja kunnioittaa elämää. Ne ovat lääkärin etiikan perusarvoja. Emme voi velvoittaa tai vaatia myöskään tätä toimenpidettä lääkäreiltä. Hieman pelottava tämä ajatus olisi ja että sen myötä antaisimme lääkäreille hyvin paljon valtaa ja oikeuksia.
Eutanasian sijasta voitaisiin tehdä kaikki, että sairaalla ihmisellä olisi hyvä olla eikä hän kärsi.
Toisaalta ajattelen, että kuoleman päättäminen pitäisi olla jokaisen oma ja henkilökohtainen asia. Ehkä eutanasia ei tee siitä kuitenkaan enää omaa ja henkilökohtaista. Päätös kuolemaan auttamisesta voitaisiin tehdä myös väärin perustein.
Kuulostaa julmalta miettiä, mutta eutanasiassa olisi paljon taloudellisia hyötyjä, kun rahaa jäisi niiden ihmisten hoitamiseen, jotka vielä valitsevat taistella elämästä.
Voimme miettiä, mikä asiasta tekee syvimmiltään vaikean. Elämme kristillisessä yhteiskunnassa. Omaamme kristilliset arvot, jossa kuolema on jonkin suuremman voiman päätettävissä. Emme voi ihmisenä päättää, milloin elämä loppuu luonnollisesti. Asia on ihmiselle liian suuri päätös.
Voimme miettiä että vaikuttaisiko ikä eutanasiaan. Kuolemansairaita ihmisiä on maailmalla iästä riippumatta. Kieltäydyttäisiinkö kuolinavun antamisesta, jos kyseessä olisi esimerkiksi 8-vuotias lapsi?
Mielipiteet muuttuvat kokemusten myötä. Aiheesta tulisi keskustella enemmän.
Mitä enemmän keskustelua asiasta syntyy, niin sitä paremmin pystymme pohtimaan asiaa. Aihetta pitäisi miettiä objektiivisesti, laatikon ulkopuolelta, eikä perustaa mielipidettä vahvasti vain omaan mielijohteeseen nojaten. Mielipiteet muuttuvat kokemusten myötä, ja aiheesta voi muodostaa monta eri mielipidettä. Jotkut asiat ovat niin suuria, että niitä vain ei voida ratkaista. Kaikkiin asioihin ei löydy ratkaisua.
Me lopetamme rakkaat lemmikkimme armosta heitä kohtaan, kun he ovat tuskissaan; ihmisten kohdalla näin ei kuitenkaan ole. Asia on vaikea eikä minulla ole siitä selvää mustavalkoista mielipidettä. Haluan nyt kuitenkin toistaiseksi ajatella niin, että on hienoa asua maassa, jossa elämän kunnioittaminen ja sen suojeleminen ovat tärkeintä. Kiitos.
Daniel Salonen
Puhekisan kakkonen, Olivia Luhtala:
Lahjakkuus
En erityisesti tykkää siitä, kun minua kutsutaan lahjakkaaksi. Uskokaa tai älkää, minua on lyhyen elämäni aikana kutsuttu aika paljon lahjakkaaksi. Monesti se on sellaista “voi, on se hienoa, kun sä oot noin lahjakas”, jos soitan hyvin pianoa tai vaihtoehtoisesti sellaista “no se vaan on aina kaikessa hyvä”, jos pärjään hyvin koulussa. Eihän kukaan heistä mitään pahaa sillä tarkoita, mutta välillä se ärsyttää vähän.
Se saa kysymään, kuinka monta tuntia minun täytyy uhrata tämän eteen ennen kuin olen muutakin kuin automaattisesti hyvä? Minulle ahkeruus on niin keskeinen arvo, että olisin ennemmin taitava, sitkeä tai vaikka reipas. Tahtoisin kai, että tekemääni työtä arvostettaisiin enemmän. “Lahjakkuus” sanana antaa ymmärtää, että olen saanut kaiken vain lahjana, ilman mitään vaivannäköä.
Onko kaikki siis vain lahjakkuutta vai onko vaivannäöllä ollut kuitenkin merkitystä? Kysymykseen ei ole ainakaan vielä vastausta, pelkkiä teorioita. On totta, että tietyt ominaisuudet periytyvät vanhemmilta lapsille, joten miksei vaikkapa musiikillinen tai liikunnallinen lahjakkuus olisi yksi näistä. Toisaalta monet lähteet toteavat tällaisen lahjakkuuden olevan pelkkää potentiaalia. Ei siitä kehity mitään, jos ihminen ei itse tee jatkuvaa työtä sen eteen.
Löysin yhden mielenkiintoisen tutkimuksen, jossa amerikkalaisessa koulussa tutkittiin kahta opiskelijaryhmää. Toiselle uskoteltiin, että he olivat fiksuja ja lahjakkaita ja pärjäisivät sillä. Toiselle ryhmälle taas korostettiin heidän pärjäävän sisukkuuden ja yrittämisen avulla. Alunperin ryhmät olivat matematiikassa yhtä hyviä, mutta pikkuhiljaa lahjakkaiden ja fiksujen itseluottamus ja tulos heikkeni, kun taas toisten arvosanat nousivat.
Lahjakkuuden korostaminen tekee helposti ihmisestä laiskemman. Jos näkee vaivaa, on selvästikin tyhmä. Jos on fiksu, pärjää vähemmälläkin. Lahjakkuus on heidän mielestään pysyvää ja absoluuttista.
Lapsi, jolle korostetaan kotona jatkuvasti, miten fiksu hän on, vaikka hän ei edes yritä, oppii, ettei hänen edes tarvitse yrittää. Myöhemmin elämässä tulee kyllä raja vastaan, jolloin opiskelutaitoja tai työntekoa tarvittaisiin. Ongelmaksi muodostuu, ettei hän ole koskaan oppinut tekemään töitä minkään eteen. Jos lahjakkuus on potentiaalia, tämä lapsi on opetettu rajoittamaan omaa potentiaaliaan. Hän uskoo, että on saanut syntyessään tietyt lahjat ja siinä se. Hän ei usko, että voi kehittyä tai tulla asioissa paremmaksi. Ei mielestäni kovin järkevä tapa kasvattaa lasta.
Toisaalta monet lapset, jotka ovat pienestä asti olleet kaikkien silmissä lahjakkaita, sitovat oman ihmisarvonsa siihen lahjakkuuteen. Kun joskus elämässä lahjakkuus ei riitäkään tai he eivät onnistukaan, voi se aiheuttaa rajuja itsetunto-ongelmia. Heistä tulee ylisuorittajia, jotka täydellisyyttä tavoitellessaan polttavat lopulta itsensä loppuun.
Meidän täytyy yhdessä alkaa arvostaa työntekoa yli kaiken voittavien lahjojen. Myös virheet pitää sallia. Se, että näkee vaivaa, on minun mielestäni paljon ihailtavampaa kuin se, että ei koskaan panosta mihinkään ja seilaa vain muiden siivellä läpi elämän. Kannattaa miettiä, haluaako oikeasti päästä aina helpolla, koska joskus tulee vastaan se päivä, jolloin se ei enää onnistu.
Onko sellaisia syntymässä saatuja lahjoja siis olemassa? Tulin tätä pohtiessani siihen tulokseen, että tiettyjä lahjoja meille kaikille tässä huoneessa olijoille on annettu. Pelkästään se, että saamme käydä koulua on lahja. Voi olla, että oma huolellinen luonteenikin on lahja. Minulle annettiin myös rakastava ja kannustava perhe, jossa on aina annettu minun tehdä juuri niitä omia juttujani. Jokaisen “lahjakkaan” yksilön takana on vain sopiva, kannustava tai joskus painostavakin ympäristö ja ihan hemmetisti työtunteja. Minua on siis kotona aina autettu ja joskus rohkaistu vain luottamaan itseensä ja ottamaan rennommin, kun on huomattu tämä kontrollifriikki luonne. Se ei toisaalta ole tehnyt minusta yhtään sen laiskempaa tai ylimielisempää. Kai “lahjakkuus” on luonut myös paineita onnistua. Tai pelkoa epäonnistua. Jostain syystä se ylisuorittaminen ja perfektionismi on niin syvällä, ettei auta, vaikka kuinka sanottaisiin, että pitää höllentää vähän. Sellainen saa minut harjoittelemaan kaikkea vielä yhden kerran uudestaan. Ja ehkä vielä yhden kerran senkin jälkeen.
Olivia Luhtala
Puhekisan kolmonen, Linnea Sariola:
Täydellisyyden tavoittelu
Moni saattaa luulla, että pärjään koulussa ja olen kympinoppilas koska tykkään opiskella. Asia ei kuitenkaan ole näin, ei todellakaan. Todellisuudessa, minun on PAKKO onnistua. Sillä jos en onnistu, en riitä. Tämä ajatusmaailma on juurtunut minuun. Paine onnistua ja pelko epäonnistumisesta on kokoajan läsnä.
Seiväshyppy taustani on vaikuttanut paineensietokykyyni, kaikki paine on sinulla itsellä, kaikki vastuu onnistumisesta ja riman ylittämisestä on sinulla. Jossain kohtaa rima kuitenkin tulee vastaan. Suomen kärkenä on helppo olla, mutta kun siitä tulee pakkomielle, rakkaus lajiin muuttuu pakkopullaksi ja ylisuorittamiseksi. Kolmen Suomen ennätyksen jälkeen tunsin olevani onnistunut, mutta sitten rima tuli vastaan. Pakko olla paras kaikkien, mutta varsinkin oman valmentajani, eli isäni silmissä. En voinut tuottaa hänelle pettymystä, joten ainoa vaihtoehto oli lopettaa kokonaan, sillä jos en ollut paras, en ollut mitään. Hopea oli häpeää.
Paine onnistua, paine olla täydellinen, paine miellyttää muita, sillä kyllä pääsee hyviin suorituksiin en sitä kiellä, mutta samaan aikaan se syö ihmistä sisältä. Mikään ei tunnu riittävän. Ei mikään.
Tähän liittyy vahvasti toisten miellyttäminen. Pakkomielle miellyttää muita ja itsensä muuttaminen sen takia. Vähitellen oma identiteetti ja mielipiteet alkavat kadota. Ei uskalla enää olla oma itsensä koska pelkää, ettei se riitä, että jää yksin. Sen ei pitäisi mennä niin, mutta mitä muutakaan selviytymiskeinoa on? En tiedä.
Tietämättömyyden tunne. En osaa sanoa, miten sitä voisi kuvailla parhaiten, mutta ahdistuksen ja yliajattelun tunne on läsnä. Tunne, kun et tiedä mitä on tapahtumassa, tunne kun kaikki ei olekaan enää omissa hyppysissä. Itse haluankin suunnitella jokaisen päivän ja viikon, jotta elämä pysyisi hallinnassa edes jollakin keinolla.
Kun olet onnistunut tarpeeksi monta kertaa, sinulta aletaan automaattisesti odottamaan hyviä suorituksia. Kaverit, vanhemmat, opettajat ja sinä itse. Onnistuminen ei kuitenkaan ole niin yksinkertaista ja helppoa, miltä se näyttää. Sen eteen täytyy tehdä töitä ja nähdä vaivaa. Mutta toisaalta, miksi jaksaisi? Miksi käyttäisi aikaa johonkin mikä ei kiinnosta? Se ei aina ole siitä kiinni kiinnostaako tai jaksaako. Pakko jaksaa. Pakko kiinnostaa. Pakko pitää silmät auki kemiankin tunnilla. Muuta vaihtoehtoa ei ole. Epäonnistuminen ei ole vaihtoehto.
Voin kokemuksesta kertoa, että ylisuorittaminen ja kympinoppilaan esittäminen on aika helvetin uuvuttavaa. Välillä voi käydä todella pohjalla, ja kukaan ei edes huomaa sitä, sillä koulussa olen se iloinen ja pirteä Linnea, miksi sillä olisi jokin muka huonosti? Suurin osa ei nää kolikon kääntöpuolta, loppuun palamista. Yksinkertaisesti voimavarat eivät riitä enää mihinkään, ja lopulta päädyt tilanteeseen, jossa käsi täristen ja kyyneleet valuen yrität lukea kokeeseen kello 3 yöllä peläten epäonnistumista.
Loppuun haluaisin vielä kertoa, miten pystyn hallitsemaan tätä kaikkea. Vastaus on yksinkertainen; en pysty. Patoutuneet tunteet, ahdistus ja paineet purkautuvat lopulta aina.
Muista, että kaikki ei ole aina sitä miltä näyttää. Muista, että elämä ei ole aina ruusuilla tanssimista.
Kiitos.
Linnea Sariola