Vapaa-aika tarkoittaa minulle sitä, että en ole tavoitettavissa. Lomallakaan en kaipaa matkoja tai huvituksia, riittää kun saan painaa läppärini kannen kiinni ja sulkea puhelimen. Rauha laskeutuu kehoon ja mieleen.
Oikeastaan kaikki alkoi silloin, kun meidän perhe eli tiiviisti vajaat parikymmentä vuotta jonkinlaisessa symbioosissa nyt edesmenneen mäkihyppääjä Matti Nykäsen kanssa. Minun mieheni Kai Merilähän tunnettiin siihen aikaan Matin luottotoimittajana. Se tarkoitti jatkuvaa yhteydenpitoa ja usein myös ihan fyysistä yhdessäoloa.
Muutaman vuoden heräsimme usein öisin puheluihin, kun mäkisankarilla oli akuuttia asiaa. Loppuvuosina päätimme sulkea puhelimet öisin. Sitten laajensimme käytäntöä niin, että suljimme ne myös silloin, kun halusimme olla muuten vain rauhassa.
Tämän ”Matti-periodin” aikana käytin jokseenkin kaikki lomani siihen, että lähdin kaksikon mukana reissuun milloin mihinkin.
Matkat olivat aika rankkoja, joten sen vuoksi en vieläkään osaa ajatella, että reissu vaikkapa Espanjaan, Intiaan tai Amerikkaan olisi lomaa. Kun ajattelenkin, että pitäisi lähteä lentokentille ruuhkiin ja hotelleihin asumaan, niin se ei tuo mielihyvää, vaan tuntuu raskaalta.
Kerrottakoon, että mieheni saattoi käydä näillä matkoilla reilusti yli kymmenenkin kertaa vuodessa, ja itse olin mukana parhaimmillaan 5–6 kertaa vuodessa. Mihin päälle monet, monet kotimaan viikonloppureissut.
Erään kerran, kun olimme olleet muutaman päivän hotellissa Matti ja Mervi Nykäsen kanssa Tampereella, Kaitsu sanoi illalla, että antaisi mitä vain, jos saisi nukkua edes yhden yön omassa sängyssä. Hän oli lähdössä parin kanssa seuraavana päivänä Balille ja häntä myös harmitti se, että sillä kertaa en pystynyt lähtemään mukaan.
No, me karkasimme salaa kotiin. Hotellitossuissamme ja aamutakeissamme hiivimme autoon ja hurautimme Somerolle. Kello soimaan aamuviideltä, autoon ja takaisin hotellin. Aamuvirkku Matti ei saanut koskaan tietää karkureissustamme.
Vaikka Matin ja Mervin kuolemasta on jo vuosia, niin edelleenkään en kaipaa lomille tai vapaa-aikaan muuta kuin vapautta. Toisaalta myös toimittajan työssä saa ihan ammatin puolesta osallistua todella moniin hienoihin tapahtumiin ja kokea elämyksiä.
Eli siksi mieheni rakensi Tuomisen Lassin kanssa meille kotiin terassin, jossa on aurinkotuolit, ruokapöytä ja pieni uima-allas. Kauniina kesäpäivinä pääseekin ”etelänlomalle” astumalla ulos takaovesta.
Häälahjaksi Kaitsu rakensi minulle pihalle laavun. Eli talvisin pääsen nauttimaan Kelokotomme pihalla Lappi-tunnelmasta istuskelemalla siellä nuotion ääressä.
Olen jollain lailla työmoodissa arkisin siitä hetkestä kun herään siihen hetkeen kun menen nukkumaan. On harvinaista, että en ole työkoneellani viimeistään aamuseitsemältä. Usein jo viiden–kuuden aikaan, vaikka työpaikalle siirrynkin vasta noin yhdeksän aikoihin. Raahaan läppäriä mukanani ja töistä lähdettyäni avaan sen heti kotiin päästyäni.
Mutta öisin on edelleen puhelimet kiinni. Hyvä niin. Eräänä yönä unohdin puhelimen auki ja mieheni sanoi heränneensä useasti siihen, kun puhelimeni ilmoitti, että nyt tuli WhatsUp- tai Messeger-viesti tai sähköposti. Moni tekee töitä tai valvoo muuten vain öisinkin.
Niinpä kun työviikkoni lähenee loppuaan, kerron miehelleni, että enää noin puolisen tuntia ja olen valmis. Hän ryhtyy lämmittämään saunaa ja kylminä päivinä laittaa tulet laavulle. Se hetki, kun saan painaa läppärin kiinni ja sulkea puhelimen, on viikon kohokohta.
Menen saunan lämpöön. Kesäisin pulahdan välillä altaaseen ja talvisin hipsuttelen paksussa saunatakissa ja huopikkaissa laavulle vilvoittelemaan. Ihan huikeaa on, jos tulta katsoessa alkaa sataa isoja lumihiutaleita. Sitä jaksaisi katsella vaikka kuinka pitkään.
Se tunne, että ei ole tavoitettavissa, on niin vapauttavaa, että suosittelen kokeilemaan. Vaikka vain tunnin tai parinkin ajan. Mutta me olemme Kaitsun kanssa jo niin rohkeita, että uskallamme olla ilman mitään älylaitteita välillä jopa pari vuorokauttakin, ja se jos mikä on lomaa!
Sari Merilä
päätoimittaja